sanomaton sana

Mä oon pelännyt sen sanan sanomista ääneen. Oon pelännyt ihmisten reaktiota. Hylkäämistä. Sääliä. Oon viimeisimmät vuodet koittanut esittää vahvaa. Yrittänyt näyttää, että kaikki on hyvin, vaikka oon ollut sisältä täysin rikki. Oon aina ajatellut, etten mä, kaikista maapallon ihmisistä, ole voinut olla masentunut.

Näin jälkeenpäin ajateltuna kaikki olis voinu olla paljon helpompaa, kun mä olisin vain myöntänyt sen itselleni. Olisin uskaltanut hakea ajoissa apua. Olisin ollut rohkeampi ja näyttänyt, ettei sen ulkokuoren takana olekaan vahva ihminen. 

Jotenkin ihan käsittämätöntä, että mä voin viimein sanoa olevani terve. Ettei mun ajatuksissa pyöri niitä samoja ajatuksia kuin ennen. Että mä olen onnellinen siitä, että mä voin ja haluan elää. 

Te ette ymmärrä, että satutatte mua enemmän, ku mä voin satuttaa teitä koskaan.

Purin pahaa oloa kirjoittamiseen, kun ei ollut ketään, kelle puhua. Myöhemmin mulla oli ihmisiä, joihin luotin ja joille pystyin lopulta olemaan rehellinen. Kirjoittaminen lievensi mun ahdistusta ja tunnetta, että kaikki oli niin huonosti kuin vain voi olla. 

Mun piti olla vahva, sillä eihän vahvat itke. Mä esitän vahvaa, vaikken mä sitä ookkaan. Liian usein sattuu niin paljon, että tuntuu kuin ei enää jaksais. Niinä hetkinä mä toivon, että oisin voinu kertoa, sillä koskaan ei pitäis olla liian myöhäistä. Mulle vain on. Mutta mä olen selviytyjä ja sellaisena aion pysyäkin.

Ehkä suurin syy, etten mä saanut kerrottua sitä, oli se, että mä ajattelin kaiken olevan oikeasti liian myöhäistä. Pelkäsin sitä, että jokin rikkoisi mut uudestaan. 

Monet ihmiset sanoo, että mä olen vahva. Ehkä mä olenkin, nykyään. Kaikki asiat, joita mä olen joutunut käsittelemään ja joita oon joutunut kestämään, on vahvistanut mua. Oon joutunut kasvamaan henkisesti monien asioiden takia, koska mun piti jaksaa yksin, kun kukaan ei voinut auttaa. 

Jotenkin karua, että mä toivoin, että joku ois huomannut ja auttanut mua, mutta silti mä ajattelin, että selviän yksin. Etten mä tarvitse kenenkään apua.

Kipua. Ei toivoa missään. Ei elämän iloa. Ei haaveita tulevaisuudesta. Kuka toisi sen onnen. Rakkauden, joka saisi unohtamaan kaiken muun. Kuka ei jättäisi enää koskaan yksin. Kuka pysyisi vierellä silloinkin, kun kaikki tuntuu vaikealta. 

Mä ajattelin, että jos joku ihastuisi muhun ja mä siihen, se auttais mua selviämään kaikesta. Muistan jonkun sanoneen, että sellaiselle pohjalle ei kannata aloittaa seurustelua. 

Välillä tuntuu, että elämällä ei ole tarkoitusta. Tuntuu, että pimeys voittaa valon. Paha hyvän. Niinä hetkinä toivon, että olisit vierelläni, koska silloin minulla olisi ainakin yksi syy elää.

Oon ujo, mutta silti omasta mielestäni rohkea tyyppi. Kokemukset on kasvattanut musta just sellaisen ihmisen, mitä mä oon nykyään. Oon onnellinen, että uskallan sanoa sen nyt ääneen. Oon myös onnellinen siitä, että oon tässä. Mun nimi tarkoittaa voimakasta taistelijaa, ja viimeinkin mä voin sanoa, että mä oon selviytyjä.