pitsisiivet

Mulla oli pitsiviivet. Vähän niin kuin hämähäkinseitistä tehdyt. Olin hento sisältä, vaikka näytin ulkoapäin vahvalta. Ei kukaan kestä kaikkee, eikä tarvitsekaan kestää. Jos mä hymyilin, kannatti muistaa se, koska en jaksanut aina hymyillä.

Joskus en pystynyt katsomaan tulevaisuuteen. Se pelotti. Tuntu siltä, että eihän mulla voi olla sellaista. Se ahisti. Ei tiennyt millanen elämäntilanne olisi vaikka vuoden päästä. Ahisti se, että mustakin ehkä joskus tulis vanha. Yhtä vanha, kuin ne mummot, jotka kulkee rollaattorin kans.

Elämä on opettanu niin paljon. Se on ottanut ja antanut. Se on ollut erityinen. Jokainen päivä on erilainen. Jokainen hetki on merkittävä. Jokainen vuosi on ainutlaatuinen. Jokainen muisto on lahja. On niin paljon hyvää ja on niin paljon pahaa, mutta kun ne pysyy tasapainossa, kaikki on hyvin.

Oon muuttunut. En oo enää se pitsisiipinen. En se, joka pelkäsi kaikkea tai kaikkia. En se, joka istuu porukan ulkopuolella hiljaa tai istuu käytävän penkillä yksin, tai se, joka istu siellä vessankopissa ja itki, koska oli vaan niin paha olla. 

Ne vuodet opetti. Ne muutti tosi paljon ihmisenä. Nyt mun siivet on vahvemmat. Ne kestää enemmän.