verenpunainen

Meren kohina soi korvissani.

Kuulen lokkien kirkuvan,

 jossain kaukana.

Katselen, miten verenpunainen aurinko laskee.

Miten taivas on täynnä merkkejä elämästä.

Sisälläni suurempi myrsky kuin koskaan.

Mä istun keittiönpöydän ääressä äidin kanssa ja puhun sille mun suunnitelmista ja epävarmuudesta. Äiti nyökkäilee, mutta näyttää poissaolevalta. Jossain vaiheessa kesken mun selityksen se nousee ja sanoo, että sen pitää mennä isän luo. Mä seuraan perässä.
    Isä makaa sängyllä. Näyttää kalpeammalta kuin ennen. Äiti alkaa vaihtamaan lakanoita ja puhuu samalla isälle huomisesta sairaalakäynnistä.
   Mä odotan kärsivällisesti oven suussa. Äiti ei kiinnitä muhun mitään huomiota. Käännyn ja suljen oven hiljaa perässäni kiinni. Ryntään omaan huoneeseeni ja kyyneleet jättävät poskilleni märät juovat.
   Muistan miten pari vuotta taaksepäin mietin, että jos mä kuolisin, niin silloin varmaan ainakin joku huomaisi, että mä olen poissa. Tai ehkä ei edes huomaisi..



teksti on fiktiivinen