sadetta paossa

Oon elänyt tän kanssa päiviä. Kuukausia. Ja vuosia. Tai ainakin yrittänyt elää.

Mä pelkään rakastua. Pelkään, että joku vie multa jalat alta ja saa mun järkevät ajatukset hiljennettyä. Pelkään, että se joku antaa ensin hellyyttä ja näyttää, miten paljon välittää, ja sen kaiken jälkeen satuttaa niin pahasti, etten enää pysty luottamaan keneenkään. Että se joku jättää mut. Tyhjänä. Haavoitettuna. Rikkinäisenä.

Joskus lapsena mä uskoin rakastumiseen ensi silmäyksellä. Nyt se tuntuu joltain satukirjojen höpinältä. Liian hyvältä ollakseen totta. Uskoin, että joku katsoisi mua kadulla silmiin. Hymyilisi niin, etten osaisi sanoa sanaakaan. En jaksa enää uskoa siihen. Tai en jaksanut, niin kauan kunnes se tapahtui.

Oli ihan tavallinen perjantai päivä. Hietasen tosi kuivaa jaarittelua kylmästä sodasta ja Laakelan tunti siitä, mitkä mahdollisuudet Saara Aallolla olisi voittaa euroviisut. Mä en jaksanut uskoa Saaran voittoon. Ehkä se pärjäisi, mutta miten hyvin. Siitä ei ollut takeita.

Koulun jälkeen alkoi sataa, eikä se ollut mitään pientä tihkua. Katselin, miten surullinen näky kohtasi mua portailla, kun avasin länsisiiven lasiovet ja astuin ulos erittäin raikkaaseen ilmaan. Mun pitäisi kävellä koko matka kotiin tai odottaa kirjastossa sateen päättymistä. Kumpikaan vaihtoehto ei miellyttänyt. Päätin uhmata sadetta ja kävellä läheiseen kahvilaan.

Sade kasteli mut melko märäksi, mutta en antanut sen haitata saatuani höyryävän kuuman kaakaon kermavaahdolla eteeni. Istuin tavanomaiseen nurkkapöytään, kauas kaikista. En oikein tykännyt katseista, jotka kulkivat päästä varpaisiin ja jäivät yleensä rintojen tasolle. Joinakin päivinä vihasin olevani nainen. Oli sallittua tuijottaa mua kuin halpaa makkaraa, mutta persettä koskettelevaa ei ollut oikeutta läpsäistä. Mä en ymmärtänyt suomen demokratiaa. Tasa-arvo. Mitä se nykypäivänä enää sisälsi? Miten olisi persoonapakkaus äitiyspakkauden sijaan?

Olin kiinnittänyt huomioni pisaroiden valtaamaan ikkunaan ja henkilöön, joka seisoskeli vastapäätä katua, jonka varressa kahvila oli. Se oli poika. Tummat kiharat hiukset olivat kastuneet märiksi. Poika kantoi kädessään kitarakoteloa. En voinut kuitenkaan mennä väittämään, että siellä olisi ollut kitara. Yhtä hyvin siellä olisi voinut olla vaikka kivääri. Mistä sitä enää tiesi.

Poika nosti hupun päähänsä ja kohotti katseensa. Katseemme kohtasivat. Tilanne tuntui hämmentävältä. Intiimiltä, vaikka vihasin koko sanaa. Pojan katse oli tumma. Olisin sanonut sitä vaaralliseksi, ellei hän olisi melkein samalla sekunnilla hymyillyt, jolloin kasvot heräsivät ihan eri tavalla eloon. Hymy säteili. Ei nyt sentään ihan niin kirkkaasti kuin aurinko. Mutta melkein. Kaverit olisivat nauraneet mulle, jos ne olisivat nähneet punan, joka kohosi mun kasvoille. Kädet tärisivät hiukan ja läikytin kaakaota pöydälle. Ihan kuin viisi miljoonaa perhosta olisi lennellyt jonnekin alavatsan tienoille. Ei tältä tuntunut olla ihastunut. Eihän?

Vilkaisin ikkunaan uudestaan todetakseni vain, että poika oli kadonnut. Bussipysäkki oli nyt tyhjä. Autio. Hörpin kaakaon loppuun ja päätin kävellä kotiin, vaikka sitten näyttäen uitetulta koiralta.

Illalla yrittäessäni nukahtaa, mieleeni ilmestyivät vain pojan kasvot. Se salaperäinen hymy, joka oli osoitettu vain ja ainoastaan mulle. Kuka poika oli ja mitä hän oli tehnyt siellä sateessa? Kysymykset jäivät pyörimään mieleeni, kun uni otti minusta vallan ja vaivuin tiedottomuuteen.



Tämmöstä vähän rennompaa novellin tynkää tällä kertaa.