lupaa minulle

LOKAKUU

Meitä on aina ollut kaksi, vaikka olemmekin yhtä.

Julia ja Emma eli minä.

Lääkärit eivät uskoneet, että selviäisimme edes ensimmäiseen syntymäpäiväämme asti. Oletus oli, että sydämemme pettäisivät, eivätkä enää jaksaisi pumpata meihin verta, joka pitää meidät elossa.

Viisitoista vuotta on mennyt. Olen kasvanut Julian rinnalla. Vieretysten. Enkä pääse eroon, vaikka haluaisinkin. En osaisi kuvitella elämää ilman Juliaa, vaikka toisinaan haluaisin elää niin kuin monet muut. Irrallaan. Kokea ensi-ihastumisen ja rakkauden. Ensimmäisen suudelman ja kantaa omaa lastani sisälläni ja sydämessäni. En kuitenkaan koskaan kykenisi saamaan lasta. Sikiö tappaisi itsensä tai meidät.

Siamilaiset kaksoset. Se on kai yleinen nimitys meille. Kummajainen. Riivattu. Onneksi meidän aikanamme maailmassa siamilaisia ei pidetä enää Jumalan hylkiöinä. Olemme siinä mielessä yhtä normaaleja kuin muutkin, vaikka normaaliksi en voisi sanoa meitä koskaan. Koska sitä me emme todellakaan ole.

Joku sanoi joskus, että meillä on karu kohtalo. En nyt sanoisi niinkään. Olen listannut elämäni aikana kymmeniä ellei satojakin vaihtoehtoja, joita miettiessä olen todellakin ollut kiitollinen siitä, että olen minä.
En tahtoisi sairastua syöpään. Elää halvaantuneena tai pyörätuolipotilaana.

En tahtoisi saada yhtäkään diagnoosia vaikeasta mielenterveydellisestä syystä.

Tai elää koko loppu elämääni köyhänä, kodittomana tai mikä pahinta. Orpona ja yksin. 

Julia ja minä olemme ystäviä. Parhaat sellaiset. Joskus tuntuu, etten osaisi edes hengittää ilman hänen läsnäoloaan. Olen niin tottunut siihen. Tottunut, että toimimme aina yhdessä.

Yhteen asiaan en kuitenkaan ole tottunut, enkä tule tottumaan. Nimittäin tuijotukseen. Minne tahansa ikinä menenkin, meitä seuraavat katseet. Kummeksunta, paheksunta ja kuvotus. Moni luulee sairastuvansa koskettaessaan meitä, mikä on aivan järjetöntä.

Tälläistä elämä on ollut. Tähän asti.

MARRASKUU

Sydämeni on alkanut reistailemaan. Välillä hengästyn herkästi. Joskus tuntuu, että jalka pettää alta. Muutaman kerran olen nähnyt tähtiä, mutten en ole uskaltanut kertoa kenellekkään. En edes Julialle, joka näyttää siltä, että tietää minun valehtelevan, kun sanon näytteleväni löytäessäni meidät vessan lattialta yhden kohtauksen jälkeen. Hän ei kuitenkaan sano minulle mitään, eikä äidille, joka näyttää huolestuneelta.

Yhtena aamuna olemme pesemässä hampaita, kun se tapahtuu. Vajoan lattialle ja vedän Julian mukanani. Tuntuu, että kaikki ympärillä oleva haihtuu. Kuulen vain huminaa ennen kuin kaikki pimenee. 

Kun herään, makaan sairaalassa Julia vieressäni. Lääkäri näyttää kireältä. Jotain vakavaa on varmasti tapahtunut. Äiti näyttää hysteeriseltä ja isä puree oven suussa kynsiään. 

    -Asia on nyt näin, että tutkimusten ja tulosten mukaan Emma sinä elät nyt pelkästään Julian avulla. Julian sydän joutuu kestämään raskaampaa taakkaa ja se heikkenee koko ajan. Ainoa vaihtoehto on erottaa teidät. Onnistumisesta ei ole takeita, mutta se on ainoa keino pitää teidät molemmat hengissä. 

Eiiiii... Huudan mielessäni. Julia näyttää tyrmistyneeltä ja pelokkaalta. Minä haluaisin vain itkeä, koska juuri sillä hetkellä elämä tuntuu niin epäreilulta. 

Olemme kuulleet erotuksesta aiemminkin, mutta emme ole koskaan suostuneet siihen. En enää tiedä, mitä pitäisi ajatella, jos edes pystyn ajattelemaan mitään. Kaikki ympärillä oleva menettää merkityksensä. Olen vain yksi nappula keskellä peliä, joka joko päättyy hyvin tai huonosti.

Julia on sitä mieltä, ettei meidän kannata edes yrittää, ja vaikka hän kuinka toistelee, että en elä vain hänen avullaan, olen mielessäni eri mieltä. Minä olen loinen. Loinen, joka vie päivien edetessä toiselta hengen. Salakavalasti, mutta nopeasti. Enkä minä todellakaan halua olla se, joka vie Julian hengen. En. Ikinä.

Keskustelemme asiasta lääkäreiden kanssa. Julia suostuu lopulta, kun tilani alkaa näyttää liian kriittiseltä. Äiti itkee. Isä itkee. Minäkin itken ja Julia silittää olkapäätäni ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Kukaan muu ei voi ymmärtää mitään paremmin kuin hän. 

Makaan Julian kanssa leveällä sairaalasängyllä ja puristan rystyset valkoisena sängyn kaidetta. Julia suutelee pikaisesti poskeani. 

    -Lupaa, ettet ikinä luovuta, hän sanoo.

    -Lupaan, sanon ja käsken hänen luvata myös.

Otan hänen kädestään kiinni ja vaivumme molemmat syvään tyhjyyteen.

Herään kipuun. Olo on heikko. Maailma näyttää eriltä. Tajuan, että ympärilläni liihottaa parvi sairaalan henkilökuntaa. Äiti ja isä istuvat sängyn vierellä valkoisina kuin lakanat. 

    -Missä Julia? Ääneni on hirveää raakuntaa, mutta yritän epätoivoisesti nähdä, missä Julia on. Mihin hänet on viety.

    -Julia on toisessa huoneessa.

Vingun, että minun on päästävä hänen luokseen. Hoitajat raahaavat sänkyni hänen sänkynsä viereen. 

Julian tila on heikko. Epävakaa. Hänellä on pahoja influenssan oireita. 

    -Julia, minä kuiskaan hänen korvaansa.

    -Julia, sun on pakko pysyä täällä.

    -Julia. Lupaa mulle!

Julia tarttuu kädestäni kiinni. Hymyilee ja aivan yhtäkkiä hän lakkaa hengittämästä. Monitori piippaa sykkeen päättymisestä. Minä itken, enkä voi käsittää, että meitä on vain yksi. Julia sä lupasit.

Ehkä elämää ei voi koskaan käsittää. Ei varsinkaan silloin, kun on jakanut sen kokonaan viisitoista vuotta toisen ihmisen kanssa. Ja noin vain. Aivan muutamissa sekunneissa hän on poissa ja koko maailma romuttuu silmieni edessä. Enkä enää koskaan ole se sama Emma kuin olen ollut ennen. 

Mutta yhden asian pidän. Nimittäin lupaukseni, enkä luovuta sen yhden ihmisen takia, jota olen rakastanut kaikista maailman ihmisistä eniten.