valon pisaroita

Matkustin kesällä Amerikkaan. Menomatkalla olin yksin. Siinä kerkes miettiä kaikenlaista. Ihmetellä maailmaa. Pelätä. Jännittää. Ja olla vähän hukassakin, että mihin sitä nyt pitäis mennä. Matkustaminen kuitenkin avartaa. Niin se avarsi minuakin.

Kahden jenkkireissun, Viron reissun ja Iso-Britanniassa oleskelun jälkeen olen oppinut paljon. Itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta. Siitä, miten se toimii ja miten se ei toimi. 

Käytän englantia nykyään päivittäin niiden pakkopullaa olevien englannin tuntien sijaan. Nautin englanniksi kommunikoimisesta. Suomi on mulle tunnekieli, mutta englanti on sitä jollain tapaa myös nykyään. Siihen liittyy paljon muistoja. Musta on outoa, että ajattelen paljon englanniksi. Käyn mielessä läpi keskusteluita. Unelmoin työstä, jossa voisin käyttää englannin kieltä. Haaveilen työskentelystä ulkomailla.

Vielä pari vuotta sitten en olisi uskonut, että kykenisin puhumaan arkienglantia kohtalaisen sujuvasti. Tää tekee mut niin onnelliseksi. Tuntuu, että oon onnistunut edes jossain. Että mä osaan jotain, joka ennen tuntui esteeltä, jota en ikinä kykenis ylittämään.

Toivon, että löydän mun elämästä uusia valon pisaroita. Asioita, joita tavoitella täydellä sydämellä. Asioita, joiden onnistumiseen jaksaisin luottaa myös itse. Asioita, jotka sais mut edes hieman onnellisemmaksi.

mies ja koira #2

Sinisiä tummia pilviä eteni taivaalla verkkaiseen tahtiin. Katselin niiden menoa terassilla vilttiin kääriytyneenä. Ilta oli ollut ihana. Olin pitkästä aikaa tehnyt pannaria ja hakenut kellarista pullotettua omatekoista viinimarjamehua. Sitten olin sytyttänyt kynttilöitä ja ihastellut taivaanrannassa laskevaa aurinkoa ja sen synnyttämiä punaisen eri sävyjä. Olin ollut onnellisempi kuin aikoihin. 

Siinä istuskellessani lampaantaljan päällä keinutuolissa, mietin kohtaamaani miestä. Rick oli vetänyt vertojaan kenelle tahansa miehelle, kenet olin kohdannut aiemmin elämässäni. Hän oli ollut komea ja puoleensavetävä. Kiltti ja hyvin ystävällinen. Jotenkin turvallisen oloinen, ja se jos joku sai sydämeni läpättämään. Olin harvoin kokenut turvallisuuden tunnetta kenenkään ihmisen seurassa. Rick oli yksi harvoista. Hän oli tehnyt tilaa ajatuksiini. Vienyt mielikuvat entisestä seurustelukumppanistani etäälle ja tuonut mukanaan uusia, liiankin onnentäyteisiä välähdyksiä siitä, millaista elämä voisi olla. Millaista sen kuuluisi olla.

Olin vältellyt metsää. Polkua, joka johtaisi mökille. Ajatus sinne menosta tuntui jotenkin yksityisyyden viemiseltä, ja toisaalta halusin ajatella, että Rick kyllä etsisi minut käsiinsä, jos vielä haluaisi tavata. En voinut aavistaakaan, miten oikeassa olin hänen suhteensa. 

Viikon viimeisen illan jo hämärtyessä, kuulin auton lähestyvän pihatiellä. Nostin katseeni huomatakseni vain, että en tunnistanut tulijaa. Harvalla kyläläisistä olisi ollut varaa hankkia tuollainen maasturi. Kuski pysäköi auton tien viereen, nousi sitten ulos autosta ja avasi takaoven. Tumma otus vilahti nopeasti näkökentässäni ennen kuin se jo napitti tummilla silmillään minua ja kerjäsi rapsutuksia. Dobi. 

Kuulin naurua ja käännyin katsomaan tulijaa, vaikka tiesin jo hyvin, kuka hän oli. Rick tietysti. 

Hän tarjosi kätensä. Puristin sitä ja kohotin katseeni hänen silmiinsä, jotka yhtyivät kasvoilla karehtivaan hymyyn. Hän näytti hyvältä ja erittäin onnelliselta. 

-Hei, sanoin ja hymyilin. -En osannut odottaa vieraita tänään.

-Anteeksi. Tämä tuli vähän yllättäen. 

Rick näytti pahoittelevalta. Nyökkäsin häntä seuraamaan perässäni ovesta sisälle. Istuuduin terassin keinuun. Rick tismalleen samaan asentoon viereeni. Äiti oli joskus nuoruudessani muistutellut sanomalehdestä, jonka pitäisi mahtua kahden toisistaan kiinnostuneiden ihmisten väliin. Kai se oli äidin tapa kertoa hienotunteisesti rajoista, joita olisi hyvä pitää.

Keskustelu eteni. Huomasin olevani kohmeessa, kun kroppa teki minulle tenät ja alkoi tärisemään. Rick taisi huomata sen, koska hän oli muutamassa sekunnissa harpannut ylös ja hakenut tuolilla lojuneen viltin ja kietonut sen ympärilleni.

-Kiitos, sanoin ja hymyilin. Tarkoitin sitä todella.

Rick oli hiljaa. Hän vain katseli minua sanomatta sanaakaan. 

Lopulta hän rikkoi hiljaisuuden.

-Kelly?

-Niin? kysyin.

-Unelmoitko koskaan tulevaisuudesta? Perheestä ja lapsista.

Menin hämilleni.

-Toisinaan. Joskus pelkään, että elän loppuelämäni yksin, eikä minulla ole ketään, ketä rakastaa. Se tuntuisi melkein maailmanlopulta.

-Jos joku sanoisi, että olisi valmis siihen kaikkeen kanssasi, miten reagoisit?

-Vaikea sanoa. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle niin.

Rick nousi hitaasti ylös. Tarttui käsistäni kiinni ja veti minut viereensä seisomaan.

-Jos joku ikinä suutelisi sinua kysymättä, vastaisisitko suudelmaan vai löisitkö häntä päin näköä?

Rickin katse oli vakava. Ja samalla kertaa täynnä tunteita, joita en osannut lukea.

Ja sitten. Huulet huulillani. Pehmeät ja lämpimät. Ja minä, kaikista äidin varoitteluista huolimatta, vastasin suudelmaan.

elämäntapa

Mä oon viime aikoina pyöritellyt mielessä, et mihin mä pyrin, mitä mä tavoittelen. Oon miettinyt blogia ja sitä suuntaa, mihin sitä haluaisin kasvattaa. En oo enää se sama 12 tai 13-vuotias tyttö, joka aloitti blogin siltä pohjalta, et kerron mun hyvin arkisista asioista, jotka painottu paljon hevosiin, kouluun ja harrastuksiin. En se tyyppi, joka postailee kuvia omista asuista, joita on bongannut kirpparilta ja milloin mistäkin alemyynneistä. Silloin en vaatinut itseltäni liikoja, en oikeastaan mitään.

Bloggaaminen on mulle nykyään elämäntapa. Tapa tuoda esille mun ajatuksia, mun elämää risuineen ja ruusuineen. Se on mun tyyli luoda taidetta kirjoittamalla. Kirjoittaa niin fiktiivisesti kuin oman elämän pohjalta myös faktalähtöisesti. Vaikka oon pyrkinyt pitämään tän tosi omalla tyylillä just niinku oon itse halunnut, oon huomannut sen, että tähtään aina parempaan. Se joku nopeasti väsätty ei riitäkään, ellei se tule aidosti sydämestä. Aidoista tunteista ja niin fiilispohjalta kuin vain voi kirjoittaa.

En enää osaa lukea arkisia postauksia muiden blogeista. Kaipaan syvällisiä pohdintoja, elämän kipukohdista kertomista, haavoittuvuutta. Se tekee meistä ihmisistä aitoja, kun emme pyri kaunistelemaan. Olemaan jotain muuta kuin olemme. Ja silti liian usein kateus saa meidät tekemään huonoja valintoja ja päätöksiä. 

Some näyttää, että pitäisi olla kaunis. Hyvä kroppainen. Tyylikkäät muodinmukaiset vaatteet. Entä jos en koe oloani hyväksi niin? Entä jos ennemmin iskee paha olo, kun koitan valkata vaatekaupasta sitä jotain täydellistä vaatetta, joka pysyisi kestosuosikkina?

Haluan ja toivon, että mun blogi pysyy elämänmakuisena. Että täältä löytyisi jokaisella jotain, johon samaistua. Jotain, joka antaisi voimia arjen raskaimpiin päiviin ja hetkiin. Että kuitenkin pimeyden keskellä näkyisi valoa ja tulevaisuudessa olisi toivoa. 

En vielä tiedä, mihin ratkaisuun päädyn. Kirjoittelenko pohdiskelutyyppisiä tekstejä vain toiseen blogiin ja pidän tämän enemmän kaunokirjallisena. Mutta täällä pysyn niin pitkään kuin se ikinä tuntuu hyvältä. Ja se on varmasti hyvin pitkä aika.

uusia tuulia?

Kiillotettua. Pintaliitoa. Huoliteltua ja täsmällistä. 

Mun elämä ei todellakaan oo sellasta. Ei vaikka toisinaan musta tuntuu, että päältäpäin se näyttää just siltä. Et mä oon itsevarma ihminen, jolla on paljon sosiaalisia kontakteja. Joka handlaa kaiken ja selviää pahimmasta. Joka osaa suunnitella ja toteuttaa ideat. Joka elää päämäärätietoisesti ja on fiksu. Ja aikuinen.

Toisinaan musta tuntuu, että mun pää hajoaa. Tekee mieli luovuttaa ja maata vaan peiton alla tekemättä mitään. Että vois hetken olla ajattelematta. Mä stressaan kaikesta ja kaikkialla. Stressaan yöunista, omasta jaksamisesta, tulevaisuudesta, mun kaverisuhteista, koulusta ja lista vois jatkua loputtomiin. Toisinaan uuvun, enkä enää vaan jaksa. Saan noustua sängystä, kun ilta alkaa jo viiletä ja ulkona on pimeää. Käyn suihkussa ja samalla kyyneleet valuu poskia pitkin. Teen lounasta, kun pitäis olla jo päivällinen syötynä. 

Oon jo pitkään ajatellu, että mun elämä on yhtä sekamelskaa täällä missä asun. Että vaikka on ystäviä, niin tunnen enemmän yksinäisyyttä kuin aikoihin. Koen, ettei musta välitetä. Etten kuulu oikein minnekään. Että ihan sama missä ja kenen kanssa olen, olo on irtonainen. Vaikka välitän mun ystävistä ihan äärettömän paljon, tuntuu, että nyt kaipaan jotain uutta. Uusia ihmisiä, uutta ympäristöä. Ehkä maiseman vaihdos tekis mulle hyvää.

Oon miettinyt vakavissani muuttoa etelään. Aivan uuteen ympäristöön, missä kuitenkin asuis monta mulle tosi tärkeää ihmistä, ettei mun tarvis olla yksin. Pelottaa ajatus uudesta alusta. Toisaalta haluaisin sitä maailman eniten.

Mun pitäis soittaa puheluita. Koittaa hankkia työpaikka. Säätää vielä puuttuvat kurssit koulun kanssa. Ehkä muuttaa. Ja vaikka se kaikki tuntuu oikealta ja paremmalta kuin tämän hetkinen, on vaikea aloittaa. Ehkä pelkään liikaa. Pelkään, että väsyn, enkä enää jaksa. Pelkään, etten riitä sellaisena kuin olen. Pelkään, että elämältä putoaa pohja.

Mutta yritän. Juttelen tuntemattomille. Puhun englantia pitkästä aikaa puhelimessa. Hoidan koulujuttuja pois alta. Etsin työpaikkoja. Ja siinä samalla koitan elää ja tehdä asioita, jotka tekevät mut onnelliseksi.

mitä, missä, milloin

Asioita, joita pelkäät?

Pimeä. Yöllä yksin kämpässä nukkuminen. Karhut. Oma loukkaantuminen/vakava sairastuminen. Oma tai läheisten kuolema.

Mikä saa sinut ahdistumaan?

Hautajaiset. Liika stressi. Tilanteet, joita en kykyne hallitsemaan. Oma epävarmuus. Jännittävät tilanteet. 

Mitä toivot tulevaisuudelta?

Onnellisia hetkiä. Paljon hyviä kirjoja. Uusien ihmisten kohtaamisia. Lukuisia kävelyitä tähtitaivaan alla. Uutta reissua USAan. Että saisin viimein oman kirjan konkreettisena käteen. Saisin lähihoitajan paperit ja pääsisin uuteen kouluun opiskelemaan tai mieleiseen paikkaan töihin.

Mitä toivoisit parisuhteelta, mitä taas et?

Täysi luottamus. Avoimuus. Aidot tunteet. Välittäminen. Hellyys.

En toivoisi: epärehellisyys, kunnioittamattomuus, riidat ja niiden jättämättä selvittely.

Tulevaisuuden haaveita?

Oma kirjailijan ura voisi viimein konkretisoitua. Pääsisin tekemään toimittajan hommia ja radio-ohjelmia. Voisin olla perhekodilla töissä ja toimia sosionomin ammatissa. Oma perhe. Koira. Talo. 

Asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi?

Yölliset kävelyt ja keskustelut ystävien kanssa. Tähtitaivas, revontulet ja vesisade. Auringon valo, meri ja aallot. Hyvät kirjat. Teen juonti. Kirjoittaminen. Syvälliset keskustelut. Ystävät. Perhe. Meidän perheen pupu. Kummilapsi. Sukulaiset.

5 parasta piirrettä ystävissäsi?

Empatiakyky, ystävällisyys, rehellisyys, avoimuus, luotettavuus

Helpoin tapa lähestyä ihmistä: snäppi, wappi, puhelu, viesti?

Snäppi?

Lapsuuden muisto?

Opettelin ajamaan pyörällä ilman apurattaita. Ensimmäisellä yrityksellä ajoin ojaan, mutta sen jälkeen ajaminen sujui kuin leikiten. 

Millaisena ihmisenä haluaisit nähdä itsesi viiden vuoden päästä?

Olisin avoin uusille ihmisille ja asioille. Kykenisin selviämään elämässäni myös vastoinkäymisistä. Osaisin olla onnellinen pienistä jutuista. Nauttisin hetkistä. Eläisin tässä ja nyt, en tulevaisuutta varten.

Mihin tähtäät elämässäsi?

Pyrin elämään omien arvojen mukaan. Kohtelen ihmisiä tasavertaisesti. En loukkaa tai satuta tarkoituksellisesti. Elän elämääni enemmän itseäni kuin muita varten. Yritän tehdä itseni onnelliseksi.

Jotain, mitä et enää ikinä uskaltaisi tehdä uudelleen?

Olla yksin käytännössä kielitaidottomana oudossa maassa ja lentää elämänsä ensimmäistä kertaa yksin ja vieläpä ulkomaille. En vieläkään tajua, miten uskalsin.

Kauneinta, mitä sinulle on sanottu?

Sulla on kaunis hymy. Sun pitäis hymyillä useammin.

Totuus, jota et olisi halunnut lapsena kuulla?

Että joulupukkia ei ole olemassa.

ehkä joskus osaisin päästää irti

Jaskan synttärikemut olivat alkaneet jo hetki sitten. Ja missä mä olin. Nojasin ikkunalautaan omassa huoneessani ja katselin, miten räystäästä valui vettä noroina. Välillä aurinko pilkisti pilviverhon takaa. 

Äiti oli ihmetellyt, kun olin sanonut jääväni kotiin. 

-Jaskahan on sun paras kaveri?

Niin Jaska tosiaan oli. En vain kyennyt menemään paikalle, kun siellä oli niin paljon ihmisiä. Tuntemattomia. Joitain Jaskan tuttuja, joista se oli kertonut ummet ja lammet. Muistin hämärästi joitain nimiä. Joku Erkku ja Taneli ainakin. 

Ahdistuin tilanteista, joissa en pystynyt olemaan oma itseni. Ahdistuin suuresta ihmismäärästä. Ahdistuin keskusteluista, joissa koin jääväni ulkopuoliseksi. Ahdistuin sosiaalisista tilanteista, joissa en tuntenut muita. Jaskan kanssa oli helppo olla kahdestaan. Synttäreillä olisin vaivaantunut ja sisäänpäin kääntynyt. Olisi vaikea ottaa kontaktia muihin saatikka sanoa jotain ääneen. Ujo en ollut, mutta liika oli silti liikaa.

Jaska soitti mulle illalla. Se kertoi vuolaasti synttäreistä ja kaikista kreiseistä tempuista, mitä ne oli tehneet puistossa. Mä olin koko puhelun ajan aika hiljainen. Ei huvittanut kuunnella kaikkea, mistä olin jäänyt paitsi.

Lapsena en ollut pelännyt mitään. Olin mennyt ja tehnyt. Mulla oli ollut paljon kavereita, joiden seurassa viihdyin. Pelko oli hiipinyt huomaamattomasti. Ensin se oli vaikeuttanut harrastuksissa käymistä. Sitten oli mennyt kaverisuhteita. Lopulta melkein kaikki sosiaaliset tilanteet aiheuttivat ahdistusta.

Joku oli käskenyt mennä puhumaan psykologille. Musta ei ollut siihen. Selittämään jotain mun elämän ongelmakohtia. Kyllä iso mies nyt pärjäisi yksinkin. Ja olihan mulla Jaska. Se riitti ainakin nyt. 

Ehkä joskus osaisin päästää irti peloista. Epäonnistumisen tunteesta. Siitä, että sanoisin jotain väärää tai tekisin jotain typerää ja sitten jätkät räkättäisi mulle. Se olisi niin nöyryyttävää. En enää ikinä kehtaisi liikkua missään.

mietin hyppääväni pimeään

Kukaan ei nää.

Mua.

Tai mun poskelle valuneita kyyneleitä.

Huudan apua.

Mutta kukaan ei kuule.

Mietin hyppääväni pimeään.

En enää löydä pakoreittiä.

Polkua takaisin elämään.

• • •

Kaadun asfaltille.

Tunnen farkkujen repeävän auki polven kohdalta.

Iho menee rikki,

mutta en tunne kipua.

Kipu on jo mun sisällä.

Se muistuttaa joka ikinen päivä siitä,

miten mä en tuu saavuttaa mun elämässä mitään.

• • • 

Oon rikki.

Siitä, että sanoit -hyvästi.

Että käänsit mulle selän ja jätit mut yksin mun demonien kanssa.

Ne toivoo, että kuolisin.

Toivon sitä melkein itsekin. 

Olit ainoa syy, miksi heräsin aamuisin.

Nyt mulla ei ole enää sitäkään.

• • •

Olit se, jota mietin öisin.
Se, jonka halusin unohtaa.

Jota vihasin. Jota rakastin.

Olit se, joka satutti. Jota satutin takaisin.

Et ansainnut minua. Mutta en minäkään sinua.

Nyt olen yksin. Sinä et.

Löysit jonkun vertaisesi.

Jonkun, jota aidosti rakastaa.

Minä kaivan itselleni kuoppaa

ja mietin, pitäisikö hypätä.

mies ja koira

Sinä iltana tunsin oloni yksinäiseksi ja petetyksi. Tumma möykky sisälläni oli pikkuhiljaa alkanut kasvaa ja vahvistua. Se teki minut varovaisemmaksi kuin ennen. Ehkä olisin vain halunnut palata menneeseen. Olla niiden vahvojen käsivarsien ympäröimänä. Tuntea olevani turvassa, edes sen pienen hetken verran.

Puhalsin takan päällä olevat kynttilät sammuksiin ja istuuduin nojatuolille, josta näki hyvin metsään. Mökissä oli lämmintä ja mukavaa, mutta edes takassa hohkaavat puut ja keltainen liekkimeri eivät saaneet ajatuksiani rauhoittumaan. Lopulta päädyin eteiseen vetämään vihreän syystakin päälleni ja mustat saappaat jalkaani.

Käveleminen rauhoitti hiukan. Polku ei tuntunut samalta kuin päivällä. Pimeässä oli välillä vaikeaa erottaa kumpaan suuntaan risteyksessä pitäisi kääntyä. Annoin ajatusten tulla. Kivun, joka oli alkanut myrkyttää sisältäpäin. Ikävän ja mielikuvat, jotka piinasivat minua öisin unissa. Ja minä kun olin luullut, että kaikkien niiden kuukausien jälkeen tämä olisi ollut ohi. Lopullisesti.

Saavuin metsän reunaan. Puiden takaa pilkisti valoa. En ollut nähnyt sitä aiemmin. Ehkä olin sittenkin huomaamattani eksynyt toiselle polulle. Ajatusteni punoutuessa kiristyväksi solmuksi, en ollut sen enempää miettinyt, minne kuljin. Ilman määränpäätä oli helppo päätyä mihin vain. 

Haukunta korvan juuressa sai minut melkein pomppaamaan ilmaan. Niin yllättäen se tuli ja varoittamatta. Koira tuijotti intensiivisesti pahaenteisillä silmillään ja sen hampaat narskuivat sen napittaessa minua vieressäni. 

-Dobi!

Koira perääntyi. Askeleet lähestyivät, mutta en vielä kyennyt näkemään hahmoa, joka marssi mökiltä päin. 

Tummat hiukset ja vahvat piirteet omaava mies seisahtui eteeni. Hän ojensi kätensä. Tartuin siihen ja tunsin vahvan puristuksen ennen kuin mies päästi irti.

-Rick ja tuo tuossa on Dobi, vaikka sen taisitkin jo kuulla.

Vilkaisin nopeasti koiraa. 

-Kelly, sanoin ja tunsin ääneni kohta pettävän. Olin hyvin järkyttynyt ja hämmentynytkin tästä kohtaamisesta. En ollut olettanut törmääväni keneenkään. En ainakaan tähän aikaan yöstä.

-Dobia ei tarvitse pelätä. Se ei tekisi pahaa edes kärpäselle. 

Sitä oli vaikea uskoa siitä koirasta, joka oli lähestynyt minua hampaat irvessä. Enää se ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut haukata minusta palasen. Se vain nuoleskeli tyytyväisenä huuliaan ja seurasi omistajansa liikkeitä tarkasti.

-Hetken jo luulin, että se tekisi minusta selvää, sanoin, kun ääneni jaksoi taas kantaa.

-Dobi vain ottaa selvää vieraista. Jos sitä kohtaan ei ole aggressiivinen, se ei tee mitään. Se on hyvin koulutettu koira.

-Sen voin kyllä uskoa, sanoin ja olin kääntymässä takaisin tulosuuntaan, kun Rick tarttui käsivarteeni ja käänsi minut ympäri.

-Kelpaisiko kuppi kahvia? Sen jälkeen voin saattaa sinut takaisin merkitylle polulle. Tänne eksyy retkeilijöitä harva se päivä.

-Mistä oletat, että olen eksynyt? kysyin vähän liiankin tiukkaan sävyyn.

-Sen huomaa olemuksesta. Vilkuilet koko ajan löytääksesi reittiä, jota pitkin palata takaisin. Rick virnisti.

Oliko se niin näkyvää. 

-Jätetään se kahvi toiselle kertaa. Nyt haluaisin oikeastaan vain palata takaisin mökkiini.

Dobi asteli edellä. Rick ja minä vieretysten kapealla polulla. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella tuntemattomasta miehestä vierelläni pimeässä metsässä, jonka askelten verkkaisessa tahdissa pysyminen oli haastavaa, jopa minulle. 

Yhtäkkiä tunsin kyynelten polttelevan silmiäni. Yritin kuivata ne huomaamattomasti, mutta Rick taisi huomata sen, koska hän pysähtyi.

-Itke vain. Se puhdistaa. Minkä syyn takia ikinä itketkään. 

Tunsin kroppani tärisevän holtittomasti. Tasapainoni alkavan horjua ja näkökentän sumenevan silmieni edessä. Tunsin putoavani. Putoavani hitaasti pimeään tyhjyyteen. Ja sitten. Tiukka ote ympärilläni. Kädet jotka pitelivät kiinni. Tunsin jonkin tai oikeastaan jonkun kantavan minua metsän halki. Keinuvat askeleet. Miehekäs hajuveden hienoinen tuoksu. Ja sitten kaikki pimeni.

Heräsin sängyltä, joka tuntui oudolta. Liian pehmeä ollakseen minun. Ja liian suuri. Kuulin kahvinkeittimen porisevan jossain. Äänen viheltelevän. Kohottauduin varovaisesti istumaan ja siristelin silmiäni kirkkaassa valossa. Kertakaikkisen kaunista. Tummaa puuta ja pehmeitä toisiinsa yhdistyviä värejä. 

-Kelpaako kahvi.

Rick oli ilmestynyt ovensuuhun. Ja hän hymyili. Nyökkäsin ja toivoin sen pienen hetken verran, että olisin voinut omistaa sen hymyn itselleni. 

-Sait paniikkikohtauksen ja sen jälkeen pyörryit. Kannoin sinut tänne, koska en tiennyt, missä asut.

-Kiitos, sanoin ja tarkoitin sitä todella. Koko sydämestäni. Tuo mies oli tainnut pelastaa minut pulasta ja vieläpä useampaan otteeseen.

-Eipä kestä. Kahvi taitaakin olla jo valmista. Tuonko sen tänne vai jaksatko liittyä seuraan?

Nousin ylös ja seurasin häntä keittiöön. Istuin korkealle baarijakkaralle keittiönpöydän ääreen. Sillä aikaa Rick kaatoi kahvia kahteen kuppiin ja lisäsi toiseen pari sokeripalaa. 

-Mustana vai? 

-Mustana mielellään. 

Rick istui viereiselle jakkaralle ja syventyi juomaan kahviaan. Minä sen sijaan mietin, miten tuo ihminen oli voinut kohdella minua niin ystävällisesti. Minua, tuntematonta. Ja mietin minä toki muutakin. Vahvan näköisiä käsiä, jotka pitelivät kahvikuppia käsissään ja silmiä, jotka olivat tummat ja vaarallisen näköiset, mutta äärettömän kauniit. Käänsin nopeasti katseeni pois hänen silmistään. Oli epäkohteliasta tuijottaa. 

-Mietin, mikä kumma sai sinut lähtemään metsään pimeässä tuohon aikaan. Ihan järjetöntä. Ja vielä ilman otsalamppua.

En tiennyt, mitä vastata. Kertoisinko siitä mustasta möykystä, joka oli kasaantunut rintani ympärille. Joka sai sydämeni vihlomaan kivusta. Vai kertoisinko erosta ja siitä, että olin niin hukassa ja yksin, ja että hetkittäin tunsin olevani sekoamassa. Niin isot haavat se oli jättänyt minuun. 

-Eräs mies jätti minut vuosi sitten, enkä ole tainnut päästä siitä vielä yli. 

-Kaipaatko häntä? Rick kysyi hiljaa.

-En suhdetta, mutta häntä kuitenkin. Jollakin tasolla. En vain vielä ole ymmärtänyt, millä. Se tekee yllättävän kipeää. Päätin, etten enää ikinä seurustele yhdenkään ihmisen kanssa.

-Ymmärrän. Ihmisiä on vaikea unohtaa. Varsinkin, jos heihin on ollut vahva tunneside. Sitä on vaikea päästää irti.

Tulomatka meni hiljaisuuden vallitessa. Vasta mökkini ilmestyessä näkyviin avasin suuni.

-Kiitos vielä kerran. Olen sinulle palveluksen velkaa.

-Kiitä vain itseäsi. Teit päivästäni hivenen paremman, Rick sanoi ja kääntyi. Lopulta hän kuitenkin muutti mielensä ja kääntyi takaisin. Hän katseli minua niillä tummilla silmillään. Niissä oli jotain käsittämätöntä. Jotain koukuttavaa. Tuuheat ripset varjostivat niitä ja saivat miehen näyttämään vieläkin enemmän vähemmän vaaralliselta. Jokin sisälläni pyristeli lentoon. Ehkä se oli sydän, joka hakkasi kiihtyneeseen tahtiin ja sai minut nieleskelemään.

-Nuku hyvin, hän sanoi ja kääntyi lopullisesti.

-Samoin, huikkasin hänen peräänsä.

-Dobi mennään.

Sinne ne hävisivät. Mies ja koira. Pimeän metsän syövereihin. 

elokuun lempparit

Ruoka

Jogurtti ja marjainen granola
Nektariinit
Suomalaiset omenat
Keitetyt kananmunat leivän päällä
Porkkanaletut ja perunasalaatti tai tonnikala
Kana-kasvis-nuudeliwokki

Kirjat ja äänikirjat

Maria Veitola: Veitola. Äänikirjana ja Marian itse lukemana.
Äänikirja: Murra tunnelukkosi
Sari Luhtanen: Linssit huurussa
Sini Tervamäki: Sinä kesänä sain siivet selkääni
Kosmoksessa tavataan
Linnunsitoja
Ja sen takia me erosimme
Mitä tytön täytyy tehdä
Uneton Manhattanilla
Lentoon lähtö
Kuninkaallista rakkautta
Kuka on pomo
Ne jotka ymmärtävät kauneutta
Rakkaus lainassa

Videot

Kalenterikarjun video: 29 asiaa, jotka olen oppinut elämästä
Mansikkka: 10+1 helppoa tapaa vähentää omaa muovijätettä
Ville Mäkipelto: 10 väärää faktaa joihin uskot
Iina-Katariina: Kirje Eemilille


Musiikki

LoLa & Hauser - Moonlight sonata
(oon myös aina kotona käydessä opetellut soittamaan ko. kappaletta pianolla.
Forrest Gump - Prague Cello Quartet

Muut

Irttarit: lakut, pääkallokarkit, kirpeät karkit
Piirtäminen
Valokuvaaminen
Sisustaminen
Bloggaaminen
Päiväkirjan kirjoittaminen