varjele kaikelta pahalta #3

Ajovalot leikkaavat pimeää moottoritietä ja huomaan miettiväni, että kaikkialla on harvinaisen hiljaista ja tyhjää. Jopa Matiaksen autossa, sillä Julle on juuri hetki sitten lakannut kuorsaamasta, emmekä ole Matiaksen kanssa sanoneet sanaakaan viimeisten kymmenen kilometrin aikana.

    - Haittaako, jos laitan levyn soimaan? Matias kysyy ja vilkaisee mua pikaisesti.

    - Sun autohan tämä on, vastaan ja heitän hänelle hymyn perään.

    Se kaivaa hansikaslokerosta kuluneen CD-kotelon.

    Levy on tuttu.

    Olohuoneen lipaston laatikosta löytyy identtinen kopio, ellei isä ole nakannut sitä menemään, sillä viimeisin muistikuvani levystä on taustalla oleva rätinä ja kiihtynyt tempo, joka vääristää laulajan äänen.

    Eikä mun tarvitse kysyä Matiakselta, mikä se on miehiään. Tiedän sen kysymättäkin.

    Mun kotini taivaassa ihana on ja sinne mun mieleni palaa. Kun maan päällä eloni rauhaton on, niin taivaaseen mieleni halaa. Ah, sielläpä suruni loppunsa saa, ja huoleni iäksi myös katoaa, kun uskossa matkani päätän.

    - Sä et taida enää olla uskomassa? Kuulen Matiaksen kysyvän hiljaa.

    Pudistan päätäni.

    Jostain syystä tunnen mielialani laskevan voimakkaasti alaspäin. Pistän sen kuitenkin mielessäni väsymyksen piikkiin.

    - Saanko mä kysyä, että mitä sun elämässä tapahtu sen riparikesän jälkeen? se sanoo ja jatkaa sitten - Kun susta ei enää kuulunut sen jälkeen mitään, eikä kukaan nähnyt sua missään.

    Nieleskelen kurkkuun noussutta palaa, ja tunnen, miten kyyneleet kohoavat silmiini.

    Yritän saada kiihtyneen hengityksen tasaantumaan hiljalleen.

    - Mun äiti kuoli heinäkuun lopussa.

    Äänessäni ei ole lainkaan voimaa.

    Matiaksen käsi, joka on kääntämässä volyymia hiljemmalle, jähmettyy kesken liikkeen.

    - Mä en tosiaankaan tiennyt, se sanoo lopulta.

    - En mä usko, et kukaan tiesi.

    Matiaksen katseessa on sitä samaa surua, jonka olen kohdannut niin monta kertaa ihmisten kasvoilta. Mutta jotenkin tällä kertaa se tuntuu todemmalta.

    - Miten sä olet jaksanut?

    Se taitaa todella välittää.

    - Vaihtelevasti. Aika pitkään meni pelkkää alamäkeä. Mikään ei oikeastaan tuntunut miltään. Kai mulla oli jotain masennustakin. Isä koitti saada mua menemään lääkärille, mutta en suostunut. Tää vuosi on sitten ollut vähän helpompi. Oon jotenkin osannut päästää siitä surusta edes vähän irti.

    - Mun mummi aina sanoo, että suru on koko elämän läsnä, mutta ajan kuluessa se on häilyvämpää ja se jää taustalle. Sen molemmat vanhemmat kuoli, kun se oli vasta jotain kahdeksan.

    - Niin mä ainakin yritän ajatella, että tää helpottaa vielä. Ei sitä varmaan selviäis, jos ei ois toivoa paremmasta huomisesta.

    Tutut rakennukset vilahtelevat ohi. Matias hiljentää vauhtia ja pysäyttää auton lopulta punaisen tiilirakennuksen eteen.

    Koti.

    Isä on jättänyt terassille valon.

    Ja sydämeni melkein puristuu kasaan siitä pienestä teosta, josta tiedän, että se odottaa mua kotiin.

    - Kiitos kyydistä, huikkaan, kun nousen seisomaan ja olen painamassa ovea kiinni.

    - Lili?

    - Niin?

    - Pärjäile, Matias sanoo ja näen sen tarkoittavan sitä todella.

    - Yritän.

    Hymyilen sille ja annan itselleni luvan toivoa, ettei se ole viimeinen kerta, kun tapaamme.