varjele kaikelta pahalta #40

Tammesta veistetty radio nököttää valkoisella pinnatuolilla, jonka maali on ajan myötä alkanut rapistua ja yötaivaalta tuttu tumma miltein mustalta näyttävä sininen pinta kuultaa maalikerroksen läpi. Vedän raskaat lattiaa hipovat pimennysverhot suurten kattoon asti yltävien ikkunoiden edestä ja annan auringon valon tulvia huoneeseen. Puistelen untuvatyynyt ja peiton, jonka rypyt isä on aikanaan silittänyt kädellään suoraksi ja annan katseeni kiertää ympäri huonetta. Kaikki on tismalleen samalla tavalla kuin ennen isän lähtöä. 

- Isä tänään alkaisi suviseurat...
Ääneni hiljainen sointi hiipuu olemattomiin kyynelten kohotessa silmiini. 

Kastan luutun lämpöiseen veteen ja pyyhin pinnoille kertyneen pölyn. Käännän metallista kahvaa ja työnnän reunimmaisen ikkunan auki. Pian huoneessa tulvii raikas sitruunan tuoksuinen pesuaine ja leuto kesäinen tuuli. Vääntelen radion kuluneita nappuloita ja kuulen särisevän äänen toivottavan kaikki tervetulleiksi alkaviin seuroihin. 

Kurkussa tuntuu karhealta. 

Vilkaisen elottomalta vaikuttavan puhelimeni näyttöä siinä toivossa, että joku olisi laittanut viestiä, mutta himmeällä näytöllä vilkkuvat vain kellon viisarit ja punainen patterin kuva, joka kertoo akun olevan hiljalleen loppumassa. Pesuhuoneella tyhjennän pyykit koriin ja ripustan ne ulkona seinänvierustalle ripustetuille naruille kuivumaan. 

Lämmitän jääkaapin alahyllyltä löytyneessä rasiassa olevan makaronilaatikon lopun ja valutan hanasta vettä niin kauan, että se tuntuu hyiseltä. Mieli täyttyy kuvista yksi toisensa perään. Jokainen muisto vihloo sydäntä enemmän kuin mikään. 

Säpsähdän siihen, kun taskussani alkanut värinä voimistuu. Painan vihreää kuvaketta ja nostan puhelimen korvalleni. 

- Lili mä sain juuri loisto idean! 

Jullen ääni saa mut hymyilemään. Miten olenkaan kaivannut sitä. 

- Mitä sä nyt meinaat? kysyn siltä epäilevänä. Sen jutut kun ei yleensä meinaa kestää päivänvaloa. 

- Me lähdetään suviksiin! 

Sisälleni eksynyt möykky kovertaa rintaani. 

- Mä luulin, että sä et halua näyttää naamasi siellä. Et sen jälkeen, kun...

Olen hetken sanoa - teidän, mutta päätänkin lauseen - Kun sun isä sanoi, ettet sä ole enää tervetullut siihen porukkaan. 

- No se oli silloin. Ei sillä ole enää valtaa mun asioihin. Päätän itse omasta elämästäni. Mä olen varma, että säkin Lili viihtyisit siellä. Mentäis yhdessä. 

En sano hetkeen sanaakaan. 

Suviseurat. 
Matias saattaisi olla siellä.

- Julle mä en oikeasti tiedä. Ei meillä taida olla edes telttaa, sanon hiljaa, vaikka sydämeni hakkaa kiivaasti ja tunnen pakottavaa tarvetta keksiä jonkin keinon, jotta voisimme oikeasti lähteä. 

- Se kyllä hoituu. Voit luottaa muhun. 

Nyökkään, vaikka tajuankin samalla hetkellä, että edes Julle ei voi nähdä sitä. 

- Milloin... milloin me lähdettäis? kysyn ja toivon samalla, ettei ääneni tärisisi niin paljon. 

- Tänä iltana. Pakkaa kamat valmiiksi niin tulen hakemaan. 

Tuuttaus kaikuu ympäri huonetta. 

Tavanomaista Jullea päättää puhelu ennen kuin toinen on edes kerennyt vastata. 

Mä olen lähdössä. Mä oikeasti lähden sinne.
Enkä voi kuin toivoa, että tällä kertaa en tuntisi oloani muukalaiseksi lammasjoukon keskellä.

varjele kaikelta pahalta #39 (Matias)

Mikään ei ole niin kuin ennen. En tiedä, mikä on muuttunut. Sisälläni kytenyt pelko siitä, että minut hylätään vai tunne siitä, että jo alunperin minut luotiin tänne selviytymään yksin. 

Haluaisin olla vahva. Heikkouden osoittaminen muille kertoo vain sen, että minua on helppo satuttaa. En pysty väistämään lyöntejä. Kenen tahansa sanat voivat lävistää sen kuoren, jonka olen kasannut ympärilleni. Enkä ehkä pysty taistelemaan vastaan. 

Käännän paljaan selkäni kohti peiliä ja huomaan säpsähteleväni joka ikinen kerta, kun pitkät punaiset juovat kiiltelevät kirkkaan hehkulampun valossa. Yksi lähellä lapaluita. Muutama ihan selkärangan vieressä. 

Muistan edelleen isän katseen. Vihan, joka paloi silmissä roihuavan liekin lailla. Pettymyksen, kun sen katse siirtyi hiljalleen lattianrajasta silmiini. 

Häpeä.

Joskus olin näkevinäni kasvojen piirteissä häpeää. En kuitenkaan uskaltanut toivoa, että se olisi edes mahdollista. Eihän isä voinut koskaan myöntää häpeävänsä itseään. Meitä se sen sijaan häpesi. Lapsiaan, jotka eivät kyenneet ymmärtämään, miten isän maailma toimi. Että virheistä sakotetaan lyömällä ja kyyneleet ovat vain heikkouden merkki. 

Olen hokenut kuluneiden kuukausien aikana usein itselleni olevani heikko sillä en ole pystynyt palaamaan takaisin Lilin luo. En ole edelleenkään varma, miksi. Ehkä pohjimmiltaan satutimme kumpikin toisiamme. En halunnut antaa toiselle palasia itsestäni, kun toinen ei ollut valmis tekemään samoin minulle. 

Julle hokee vierailuillaan, että olen ajattelematon. En pysty samaistumaan siihen sillä toisinaan tuntuu, että en enää tee mitään muuta kuin ajattelen. Ehkä alan uida liian syvissä vesissä. 

Lauantaina olin varma, etten enää kestäisi. Otin auton ja ajoin pisintä reittiä Lilin vanhempien kodin luo. Keittiössä paloi valo ja kuulin ulos asti haikean sävelmän tulvivan radiosta, mutta noustessani viimein portaita kohti ulko-ovea, lamaannuin täysin, enkä enää kyennyt hengittämään. 

Hetkittäin toivon, että voisin lakata tuntemasta kipua. Joinakin päivinä se on kuitenkin ainoa voima, joka saa minut edelleen liikkeelle. Nousemaan ylös sängystä. Raahautumaan töihin. Hymyilemään ventovieraille ihmisille, jotka huikkaavat ohimennessään kysymyksiä, joiden rehelliset vastaukset ovat hetken kielen päällä, mutta lopulta nielaisen ja vastaan jotain aivan muuta. 

Ajan itseni äärirajoille. En lakkaa juoksemasta, vaikka keuhkoihin pistää ja sydän lyö niin lujaa, että pelkään sen pian räjähtävän. En lopeta, vaikka tunnen lihasteni kramppaavan ja oksennus käy kurkussani. En, vaikka katseeni täyttyy sekunneiksi mustuudella ja yötaivaallakin olevia tähtiä kirkkaammalla valolla. En, sillä vuosia sitten tein itselleni lupauksen. Lupauksen, että seisoisin yhä jyrkänteen reunalla, vaikka alhaalla kimalteleva vesi näyttäisi kirkkaalta ja näkisin pohjaan saakka. Seisoisin, vaikka joku olisi huutamassa, että kaikille olisi vain parempi, että lähtisin. Seisoisin, vaikka kukaan takana olevista hahmoista ei olisikaan tarttumassa käteeni ja vetämässä minua takaisin turvaan. 

Sen sijaan taistelisin. Viimeiseen hengenvetoon asti. Taistelisin, jotta en koskaan elänyt turhaan.

varjele kaikelta pahalta #38

Mandariinin kuoren palaset meinaavat jäädä kynsien alle. Maksaisin mieluusti muutaman euron, jos kaupasta voisi ostaa pussillisen niitä valmiiksi kuorittuina. Kyllähän perunoitakin myydään pestyinä.

Kun olin pieni, äiti ja isä hämmästelivät yhä uudelleen ja uudelleen sitä, miten mandariinit maistuivat mulle paremmin kuin karkit. Toisaalta ei niillä ollut varaa valittaa. Parempihan se on syödä hedelmiä päivittäin kuin rampata hammaslääkärissä reikien vuoksi.

Harmaa pelloilla levittyvä sumu velloo hetkittäin sisälläni. Sydämeeni tullut aukko ei ole täyttynyt. Ennemminkin se laajenee mitä enemmän yritän olla päästämättä irti muistoista sillä en ole uskaltanut antaa itselleni lupaa unohtaa.

Herään öisin samasta unesta, jossa vahvat kädet puristavat minut itseään vasten ja näen Matiaksen kasvojen kastuvan kyynelistä. Sitten se päästää aina yhtä yllättäen irti ja katoaa. Ja joka kerta tunnen pistoksen rinnassani ja yritän huutaa sen perään, mutta kukaan ei koskaan tule. Havahdun hereille tajuten ääneni kaikuvan huoneeni seinistä toiseen, enkä voi lakata toivomasta, että jonain yönä kädet eivät lakkaisikaan pitelemästä minusta kiinni. 

Näen Jullea yhä harvemmin. Se on aloittanut työt ja iltaisin se luuraa milloin missäkin. Tiedän, että on turhaa haikailla ihmisen perään, joka ei ole tottunut pysymään hetkeäkään paikoillaan. Mutta jotenkin mun on vaikea luopua siitä ajatuksesta, että hetken mulla oli joku, jonka tunsin aidosti välittävän. Kuin veli tai serkku. Tai läheinen ystävä. 

Kippaan mandariinin kuoret roskakoriin ja raahaudun yläkertaan. Alakerrassa isän muisto elää jotenkin syvemmin. Ikään kuin se olisi enemmän olemassa. Vaikka haluankin uskoa, että isän sielu on matkalla taivaaseen tai on jo siellä, perillä. 

Viime päivinä olen pohtinut asioita enemmän kuin yleensä. Sunnuntaina huomasin kaipaavani seuroihin, kun laitoin vanhasta tottumuksesta radion päälle ja sieltä kuului Mun kotini taivaassa ihana on. Ihan kuin olisin hetkeksi palannut lapsuuteen ja niihin hetkiin, kun elämä oli yhtä huoletonta kuin taivaalla ajelehtivien pilvien reitit. Silloin tunsin olevani kuolematon. Elämän kuului olla ikuista. En voinut kuvitellakaan, että joskus tulisi aika luopua kaikesta siitä, jonka varaan olin rakentanut lapsuuden. Äidin naurusta nykivät suupielet, kun lompsin liian isoissa kumppareissani lätäköstä toiseen tai isän silmissä kareileva ilo, kun kiskoin riemuissani ensimmäisen ahveneni läheisen järven rantavesistä. 

Jos joku olisi joskus sanonut, että tulen rakastumaan, olisin pudistellut päätäni ja väittänyt, ettei rakkautta ole edes olemassa. Mutta vielä enemmän olisin halunnut uskotella itselleni sen olevan vain ihmisten mielikuvituksen tuotetta tai turhia haavekuvia, jos joku olisi sanonut, miten paljon tuskaa se voi aiheuttaa. Että voi samaan aikaan rakastaa ja vihata. Olla valmis pitämään toisesta kiinni ikuisesti ja toisaalta toivoa, ettei olisi koskaan edes tavannut, jotta ei joutuisi kärsimään. 

Tänään olisin kuitenkin valmis tekemään melkein mitä tahansa, jotta kaikista maailman ihmisistä juuri Matias rakastaisi minua. Ja se on samalla pahin asia, mitä voin tehdä. Antaa itseni turhaan elätellä toivoa. 

se ei ole todellista rakkautta

Toisinaan olen varma, että olen alkanut unohtaa. Unohtaa jokaisen kosketuksen. Jokaisen hymyn. Enkä aina jaksa ymmärtää, miksi siihen meni niin kamalan kauan aikaa sillä en ole vieläkään voinut ymmärtää, miten kykenit sanomaan rakastavasi minua, mutta et silti koskaan yrittänyt palata luokseni. Et lähettänyt ainoatakaan viestiä, jolla olisit jotenkin ilmaissut välittäväsi minusta edelleen. Sen sijaan sinä pakenit. Pakenit tunteitasi. Pakenit minua. Et halunnut nähdä totuutta, koska pelkäsit, että sinuun sattuisi taas. Ja kaikki tämä hiljaisuus ja sinun olemassa olemattomuutesi sai minut uskomaan yhä vahvemmin, etten ollut merkinnyt sinulle mitään. Ehkä valitsit minut vain siksi, että koit saavasi silloin hyväksyntää muilta. Että olisit voinut tuntea saavuttaneesi elämässäsi jotain, mikä on muiden mielestä arvokasta. Mutta kysyitkö koskaan itseltäsi, mitä sinä todella halusit elämältäsi. Koska minulta sinä et ainakaan kysynyt. Ja kun kerroin kaiken, mistä unelmoin, sinä et edes yrittänyt ymmärtää minua. Halusit minun vain jakavan omat pinttyneet ajatuksesi kanssasi. Mutta tiedäthän. Se ei ole todellista rakkautta. Ja sen vuoksi minä hajosin. En sinun vuoksesi. Vaan sen vuoksi, että olimme sanoneet ne sanat toisillemme ilman, että kumpikaan meistä oli tarkoittanut niitä todella. 

varjele kaikelta pahalta #37

Vesinorot vaeltelevat asfalttiin painuneita rakoja pitkin. Valutan vielä kastelukannun pohjalle jääneet vedet istuttamieni kasvien ruukkuihin ja jätän sen sitten roikkumaan naulan varaan, jonka joku edellinen asukas on aikoinaan lyönyt seinään kiinni. 

Kevät oli ollut epätavallisen lämmin ja valoisa. Muuttolinnut olivat saapuneet odotettua aiemmin. Olimme Jullen ja Aadan kanssa taivaltaneet Suolammen ulkoilualueen pitkospuita pitkin lintutornille katselemaan, miten kurkiaurat olivat halkoneet taivasta. Joutsenet olivat saapuneet hetkeä myöhemmin. Auringon valo oli saanut niiden siivet kimaltelemaan kultaisina ja hetken oli näyttänyt siltä kuin parvi enkeleitä olisi räpytellyt siipiään punertuvaa taivasta vasten. 

Aada oli uskaltautunut viimein kysymään mun ja Matiaksen väleistä. Tai ennemmin siitä, ettei niitä ollut. En ollut osannut vastata kaikkiin sen kysymyksiin, mutta myöhemmin auringon jo laskiessa, olin pohtinut niitä kavutessani alas lintutornin jyrkkiä portaita. 

Mikä sai mut ajattelemaan, etten ansainnut rakkautta.

Kierrän käteni kuuman kahvikupin ympärille ja hörpin pieniä kulauksia, jotten polttaisi kieltäni. Jullen kahvinkeittimellä on tapana kuumentaa kahvi melkein juomakelvottomaksi. 

- Julle? kysyn, kun se suvaitsee viimein saapua kylpyhuoneesta.

- Kerro toki.

Asettelen hetken sanoja mielessäni. 

Monet pitkiltäkin tuntuvat viikot olin kerennyt kuvitella, etten ehkä koskaan olisi valmis palaamaan kotiin. Olin antanut surun vyöryä ylitseni ja yrittänyt vain selviytyä päivästä seuraavaan. Toisinaan mietin, että oli ihme, että olin ylipäänsä edes hengissä. Joinakin päivinä oli vaatinut voimia jopa hengittää. 

- Mä olen ajatellut mennä takaisin kotiin. 

Julle pysähtyy ja tarkkailee mua huomatakseen puhunko totta vai en. 

Olen sanonut ne samat sanat monta kertaa aiemminkin, mutta en ole silti toteuttanut suunnitelmiani. Tällä kertaa kaikki tuntuu kuitenkin jollain tavalla eriltä. Jopa sydämessäni päätös tuntuu oikealta. 

- Jos sä olet varma siitä niin se on varmasti hyvä päätös. Joskus tulee vain se hetki, kun pitää mennä elämässä eteenpäin. Elää tässä hetkessä, eikä eilisessä. 

Julle istuu pöydän ääreen mua vastapäätä.

- Lili..., se aloittaa varovasti. 

- Muista, että meillä ei oo aikaa ikuisesti. Lupaathan hoitaa jossakin vaiheessa asiat Matiaksen kanssa kuntoon? 

- En mä voi mitenkään luvata sitä sulle, sanon niin hiljaa, että sanoistani on vaikea saada selvää.

Yritän nielaista kurkkuuni noussutta palaa, mutta se ei katoa. 

- Jeren mukaan Matias ei ole ollut oikein oma itsensä. Ja näin sen veljenä, se kuulostaa siltä, että sen sydän on särkynyt. Ja kun oon nähnyt sun elämää ihan vierestä, vaikuttaa siltä, että olette kumpikin samassa jamassa. 

Tuntuu kuin sydämeni lakkaisi hetkellisesti lyömästä.

En saa sanaakaan suustani ja ajatukset pyörivät pelkkää ympyrää.

- Tiedän, että välität siitä, vaikka toisinaan tuntuu, että sä et taida itse uskoa sun omiin tunteisiin. 

Julle on hetken hiljaa.

- Pelkäätkö sä jotain? se kysyy, ja sen silmistä paistaa huoli.

Säröillä oleva sydämeni kertoo kaiken oleellisen.

- En voi sanoa, että jotain. Ennemmin kai pitäisi sanoa, että kaikkea. 

Käteni tärisevät aavistuksen verran ja olen melko varma, että Jullekin on huomannut sen. 

- Lili... Jokainen meistä pelkää. Pelkää asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan, jolloin toisella on mahdollisuus satuttaa. Tai pelkää menettää, koska ei ole valmis päästämään irti. 

Ja se on siinä. Vastaus kysymykseeni. 

- Mä ajattelin, etten voisi koskaan kelvata Matiakselle, sanon ja yritän pyyhkiä huomaamattomasti silmiäni. 

- Mikä sai sut kuvittelemaan niin? Julle kysyy, ja sen äänessä on jo hitusen lempeyttä.

- Olin varma, että se haluaisi jonkun samanlaisen kuin se, jos tiedät, mitä mä tarkoitan...

Julle pudistelee päätään. 

- Oletko sä koskaan kysynyt siltä, mitä se haluaa?

Nyt vuorostaan minä pudistan päätäni. 

- Ei. En ole. 

Virnistys leviää Jullen kasvoille.

- Näetkö? Älä koskaan päättele lopputulosta, jos et ole siitä aivan varma. 

- Tiesitkö, että oot ihan mahtava tyyppi? sanon sille ja hymyilen väkisinkin. 

- Kuin myös, Julle sanoo ja ojentaa kätensä. - Leivon Julius. Hauska tutustua!

- Lilian Juola, sanon ja kättelen sitä. 

Nauramme hetken toistemme huvittuneille ilmeille ja lopulta vielä jäähtyneelle kahvilleni, jonka päädyn kaatamaan parvekkeella oleville kukille.