tiistai 24. marraskuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #51

Työnnän kortin bensa-automaatin maksupäätteeseen ja näppäilen koodin. Muut ovat häipyneet bensa-aseman sisälle heittämään vettä, jotta matka saa jatkua seuraavat kolme tuntia ilman pysähdyksiä. Olemme hieman jäljessä aikataulusta sillä Julle nukkui aamulla pommiin ja pakkaaminen viivästyi. Painan pistoolin kahvaa ja kuuntelen samalla äänikirjaa, kun bensiini valuu tankkiin. 
- Maistuuko? Matias kysyy ojentaessaan mulle pahvikuppia.
- Ihana ajatus, mutta en usko, että saan sen vedettyä alas, sanon ja kierrän korkin takaisin kiinni.
- Se on kaakaota. 
Pyörähdän ympäri ja hetkeksi joka ikinen järkevä ajatus katoaa päästäni. 
Miten ihmeessä tuo tyyppi on noin ajattelevainen. 
Kaakaota. Mulle. 
- Tiesitkö, että sä olet ihan paras, sanon ja hymyilen sille ottaessani kupin käteeni, jota se edelleen tarjoaa mua kohti.
- Ei, en mä tiennyt, se sanoo hiljaa ja katsahtaa taivaalle. 
Ja vilkaistessani sitä vielä uudelleen, olen melko varma, että näen veden kohonneen sen silmiin.
Kyykistyn ja istahdan betonikorokkeelle hörppimään vielä höyryävän kuumaa kaakaotani ja olen polttaa siinä samalla suuni. Matias kulauttaa jäljellä olevat kahvit kurkkuunsa ja nielaisee. Sitten se ottaa taskustaan askin, jossa komeilee jokin norjalaiselta näyttävä logo. Se ottaa tupakan, imaisee sen toisesta päästä ja pistää sen sitten suuhunsa. 
Lasken kaakaon maahan viereeni ja nousen ylös.
- Matias älä! 
Ääneni on särkyä. Ja samaan aikaan tunnen valtavaa halua purskahtaa itkuun. 
En osaa selittää miten, mutta jotenkin vain vaistoan, että tämä kaikki liittyy meihin. Tai oikeastaan minuun sillä ei ole mitään meitä. 
Matias ottaa tupakan suustaan ja näen sen silmissä niin paljon surua, että olen tulla hulluksi. 
- Mä olen niin pahoillani, sanon, eikä ääneni ole enää kuin pelkkä hiljainen kuiskaus.
- Älä ole. Ei se ole sun vika...
Otan askeleen lähemmäksi Matiasta ja nostan sen käden käsieni väliin. 
Iho on viileä, mutta tuntuu karhealta sormenpäideni alla. 
Työmiehen kädet.
Piirrän sormellani sen kämmeneen ääriviivoja ja rukoilen hiljaa mielessäni, että voisin lakata antamasta tyhjiä lupauksia. 
- Lili...
Matias liittää kätemme yhteen. 
Tuntuu hyvältä olla siinä. Turvalliselta. Mutta tiedän, että mikään ei kestä ikuisesti. Ei edes tämä hetki, jonka saan jakaa vieressäni olevan jätkän kanssa, jonka hiukset ovat alkaneet käpristyä kiharalle pienestä tihkusateesta. 
Sisälläni vyöryy hurrikaani. Kaikkien maailman tunteiden kirjo. Aivan laidasta laitaan. 
- Mä pelkään, että jonain päivänä mä menetän sut uudelleen, Matias sanoo tuskaisen kuuloisena ja päästää kädestäni irti.
Ja sitten ne tulevat. 
Kyyneleet, jotka mennessään kirvelevät merituulessa kuivunutta ihoani ja saavat mut nieleskelemään kivusta. Enkä saa koottua ajatuksiani kokonaisiksi lauseiksi sillä itkeminen vie viimeisenkin ajatuksen mukanaan. Ja sitten kuulen toisten palaavan takaisin ja näen naurun kuolevan heidän kasvoilleen. Eikä musta ole sanomaan niitä sanoja, jotka ovat lähteneet viimeisenä mielestäni.

6 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤