varjele kaikelta pahalta #52

Lokkien kirkunasta on tullut jotenkin tavallinen tapa herätä äkillisesti yöllä teltassa paidan liimaantuessa selkään kiinni. Eikä siis tämäkään yö ole poikkeus. 

Raotan vetoketjua sen verran, että saan kurkistettua ovesta ulos. Illasta vinkunut tuuli on rauhoittunut ja korkeina vaahtopäinä rantaan lyöneet aallokot ovat poissa. Kuulostaa kuitenkin siltä kuin jossain palaisi nuotio. Kukakohan mahtaa olla hereillä.

Käärin liian ison villapaidan päälleni ja kiskon reisitaskuhousut jalkaani. Hiukset kietaisen nopealle niskanutturalle, josta jää pursuilemaan lyhimpiä vauvahiuksia.

Väsymys on kaikonnut kuin tuhka tuuleen. Jotenkin sopivasti aurinko alkaa kohoamaan vuorten takaa ja valaisee vastapäisiä vuorijonojen huippuja kellertävällä valollaan.

- Matias? kysyn hiljaa, kun lähestyn metsänvihreään anorakkiin pukeutunutta hahmoa, joka istuu retkituolilla nuotion ääressä.

Matias ei kuitenkaan sano sanaakaan. Se ei edes vilkaise katsomaan muhun päin.

- Nytkö me ei sitten olla edes puheväleissä? kysyn ja yritän nielaista, jotta en alkaisi itkeä.

En saa vastausta. 

- Luuletko sä, että asiat korjaantuu sillä, ettei niistä edes puhu?

Matias ei edes hievahda.

- Ei sitten. Ei puhuta. Mä taidan painua takaisin pehkuihin...

Olen jo kääntymässä, kun Matiaksen surumielinen ääni sanoo sen yhden sanan. 

- Lili... 

Jähmetyn paikalleni, enkä hetkeen kykene liikkumaan, enkä sanomaan sanaakaan. Mutta sitten otan ne muutamat askeleet lähemmäksi tulta ja istun tyhjälle tuolille Matiaksen viereen. 

Yritän ottaa siihen katsekontaktia, mutta sen silmät ovat täynnä kyyneliä. Lasken käden sen avoimelle kämmenelle ja Matias kietoo sormemme yhteen. 

Tunnen lämpimän läikähdyksen ja silitän peukalollani sen käden selkämää. 

- Mä haluaisin..., aloitan, mutta lauseeni jää kesken. 

- Puhua? Matias jatkaa. 

- Niin... Musta tuntuu, että se tekis meille kummallekin hyvää. 

Matias nyökkää ja puristaa tiukemmin kädestäni. Ihan kuin peläten, että saatan kohta kadota. 

- Mistä sä haluat jutella? se kysyy ja katsoo viimein suoraan silmiini. Sen kasvot ovat kyyneleiset. 

Nielaisen. 

- Kaikesta. Tai no... meistä. 

Matias hymyilee vaisusti kyyneliensä lomasta ja saa sydämeni vihlaisemaan. 

Asettelen hetken sanoja mielessäni. En halua vain töksäyttää niitä yllättäen.

- Musta on alkanut tuntua yhä enemmän ja enemmän, etten mä selviä ilman sua. Ihan sama missä mä menen ja mitä mä teen, kaikki tuntuu niin tyhjältä ja turhalta. Enkä mä kykene lopettamaan ajattelemasta sua. Välillä mä olen varma, että hajoan kohta. Nää kaikki tunteet, mitä mä tunnen. Olen tulla hulluksi. 

Alan täristä ja purskahdan itkuun. 

Matias ei hetkeen sano sanaakaan. Se ei kuitenkaan irrota sekunniksikaan katsettaan silmistäni. 

- Lili tiedätkö mitä..? 

- No? kysyn ja lakkaan hetkeksi hengittämästä.

- Silloin ennen suviseuroja... Pelkäsin, etten enää koskaan osaa olla onnellinen. Sen jälkeen, kun olit lähtenyt, mä olin niin pettynyt itseeni. Olin juuri päästänyt sen ainoan ihmisen pois elämästäni, joka oli tullut jäädäkseen. En voinut antaa sitä itselleni anteeksi. Tiesin, että olin pettänyt sut. Mutta vielä pahempaa oli se, että petin samalla itseni. Yritin olla tuntematta mitään. Kuvittelin, että jos en anna itselleni lupaa välittää, ehkä lopulta unohdan. Mutta eihän siinä tietenkään käynyt niin. Ei tunteita voi pakottaa olemaan olematta. 

Yritän hengittää hitaasti ja syvään. Sydämeni vetelee omia reittejään, enkä ole varma, onko se hyväksi terveydelleni. Mutta ainakin olen varma siitä, että olen elossa. 

- Mä... mä en tiennyt. En tiennyt, että voisin tuntea näin ketään toista kohtaan, sanon hiljaa. 

- En mäkään... En todellakaan. Niin siinä nyt sitten kuitenkin vain kävi. 

Suljen silmäni ja kysyn sen ainoan kysymyksen, johon olen pitkään halunnut kuulla vastauksen. 

- Rakastatko sä mua? 

Matias nojaa lähemmäksi mua ja hipaisee poskellaan omaani sen kuiskatessa korvaani. 

- Voi Lili... Kyllä mä taidan rakastaa.