kiitos, että olette

Kuuma vesihöyry saa pään tyhjäksi musertavista ajatuksista, joiden kantamiseen minulla ei ole voimia. En ole kyennyt laskemaan, kuinka monta kertaa näiden viikkojen aikana olen tuntenut putoavani pimeään ja syvään koloon. Kun kuljettujen teiden varsilla olevat jouluvalot eivät ole saaneet hymyä huulilleni niin kuin aina ennen. Sydämessäni on säröjä, jotka eivät paikkaannu, vaikka ne muutamat lähelläni olevat ihmiset jakavat minulle rakkautta. Yksinäisyys painaa sydäntä. Ehkä sieluakin. Ja olen liian voimaton etsimään kysymyksiini vastauksia.

Yksinkertaisempaa vain jäädä aamun ainoiden valoisten hetkien aikaan peiton alle ja lakata ajattelemasta elämää. Ehkä yritän huomenna. Tai ehkä sitten, kun tulee kevät. Mutta miten jaksan sinne asti. Kuka kantaa minua silloin, kun en enää siihen itse kykene.

Ajattelen sinua siellä jossain. Oletkohan antanut itsellesi luvan unohtaa. Unohtaa minut. Ehkä jonain päivänä kohtaamme. Nostat katseesi ja hymyilet. Kysyt - miten olet jaksanut?

Ja minä annan kyynelten tulla. Kyynelten, jotka ovat niin usein olleet lähellä saada minut romahtamaan mytyksi lattialle. Katsot minua lempeästi, halaat tiukasti ja lupaat, että kaikki muuttuu vielä hyväksi.

Kohta on kulunut vuosi. Vuosi siitä, kun hän kirjoitti rakastavansa minua. Vuosi siitä, kun minä lakkasin yrittämästä. Ja minä olen vihdoin alkanut ymmärtää, miksi se kaikki ei riittänyt minulle. 

Kirjoitan sinulle, joka et koskaan lakkaa uskomasta minuun. Kirjoitan sinulle, joka valvoit öitä kanssani ja annoit minun kertoa tarinani. Kirjoitan sinulle, joka annoit minulle uuden mahdollisuuden sen kaiken jälkeen. Kirjoitan sinulle, joka olet pysynyt kaikki nämä vuodet vierelläni. Ja kirjoitan sinulle, jolle olen velkaa pitsan jonain tulevana kesänä. Kiitos, että olette!