olen niin pettynyt itseeni

Hivuttaudun viereesi penkille, joka hohkaa kylmää syysilmaa.
Et katso edes minuun päin.
Olet kuin et edes tietäisi minun olevan siinä.
Ja jos koskaan, niin nyt, se kaikki sattuu.
Se, että vaikka puhut meistä, et kuitenkaan koskaan ole tarkoittanut sillä minua ja sinua.
Se, että huolit minut luoksesi vain silloin, kun et kestä olla yksin syvimpien ajatustesi kanssa.
Ja se, että et koskaan sano niitä sanoja ensin.

Ehkä et edes osaa rakastaa.
Ehkä et edes tiedä, mitä on rakkaus.
Ehkä et edes koskaan halunnut tämän menevän näin.
Ehkä...

Ja kuitenkin kerrot muille siitä, miten olemme suunnitelleet vuoden verran reissua Keniaan.
Ja miten minä teen sinut maailman onnellisimmaksi mieheksi.
Ja puristat jäykästi niin lyhyen hetken kättäni, että et edes itse usko kenenkään uskovan, että tekisit niin vapaasta tahdostasi.

Tiedän, että voisin lakata uskomasta meihin.
Tai oikeastaan sinuun.
Sillä kyllähän minä näen selitystesi läpi.
Mutta tässä minä vain edelleen seison ja kerron äidillesi ruusuista, jotka sain sinulta edellispäivänä, vaikka emme edes omista maljakkoa ja minä olen allerginen kukille.

Ehkä en uskalla myöntää, että olen niin pettynyt itseeni.
Pettynyt siihen, että lankesin jälleen kerran samanlaiseen mieheen.
Että kuvittelin sinun olevan erilainen.
Erityinen.
Kuvittelin, että sinä todella rakastaisit muutakin kuin peilikuvaasi ja sitä vallan tunnetta, joka saa poskesi hehkumaan innostuksesta, jota minä vihaan enemmän kuin mitään.

Mutta ei.
Sinä et ole yhtään sen erilaisempi kuin kukaan muukaan.
Ehkä olet jopa pahempi.
Sillä saithan kiedottua minut valheillasi niin lähelle, että uskoin sinua kaikkien niiden kokemusten jälkeen.
Sait minut uskomaan, että tällä kertaa kaikki olisi toisin.
Että tällä kertaa minun ei tarvitsisi pelätä.
Ei odottaa, että kerrotko koskaan niistä illoista, jolloin ilmoitit joutuvasi jäämään ylitöihin, mutta jotka vietit tuhoamalla loputkin elämän rippeet itsestäsi.
Ei anella, että edes joskus katsoisit minua silmiin ja näyttäisit, että olen edes olemassa sinulle.

Luulen, ettei minua kohta enää edes ole.
Ja jotenkin minusta tuntuu, ettet tule huomaamaan sitäkään.
Ethän sinä huomaa nykyään enää mitään, mitä minä teen tai jätän tekemättä.
Tai että olenko luonasi vai en.

Oletkohan koskaan edes todella nähnyt minua.
Vai olenko aina vain ollut pelinappula shakkilaudallasi.
Sotilas, jonka olemassaolosta kukaan ei edes välitä.

varjele kaikelta pahalta #63 (Matias)

Askelten äänet kajahtelevat rappukäytävässä. Yksi käytävän pitkistä ledivaloista välkkyy niin pahasti, että ihmettelen syvästi ellei vähintään yksi kerrostalon asukas ole saanut siitä migreeniä.

- Miten kesä meni? Julle kysyy multa samalla, kun sovittaa viimein oikeaa avainta jäätävästä nipusta lukkoon. 

- Siinä kai se. Aika hiljaista on ollut, tyydyn vastaamaan. 

En kehtaa myöntää, ettei ole ollut oikein fiilistä tehdä mitään. Pääasia, että jaksoi käydä töissä ja lähteä silloin tällöin pelaamaan jätkäporukalla biitsiä, kun oli tuntunut, että elämä menee kuin sumussa.

En ollut keksinyt sille parempaakaan sanaa. 

Mikä olisi kuvastanut sitä olotilaa, kun on jossain menossa ja porukalla on hauskaa, mutta itsestä tuntuu siltä kuin olisi jossakin muualla. Kuulee keskustelut ja tietää tasan tarkkaan mitä ympärillä tapahtuu, mutta äänet kuuluvat kuin pleksin takaa. 

Sairaanhoitaja oli sanonut, että mulla saattoi olla jotain lievää työuupumusta ja että mun pitäisi välttää tekemästä ylitöitä. Viikonloput pitäisi ottaa levon ja rentoutumisen kannalta. Yöuniin pitäisi myös satsata. 

Nostan kengät vapaaseen koloon kenkätelineelle ja raahaudun sitten Jullen perässä keittiöön juomaan lasillisen vettä. 

Keittiö on valoisa ja avara. Siitä näkee suoraan olohuoneeseen ja sen perällä olevalle parvekkeelle, josta avautuu ehkä ne Helsingin kauneimmat maisemat. Tai ainakin Julle on kovasti rehennellyt niillä.

Valutan Ikean lasin puolilleen jääkylmää hanavettä ja nappaan sen mukaani suunnatessani parveketta kohti.

Oven eteen on vedetty vaalean okran väriset verhot. Onkohan Jullella ollut joku nainen makutuomarina, kun ei se niin kovin innokas ole itse ollut sisustamaan. 

Työnnän lasioven hitaasti auki. Syksyn lämmin tuulahdus tulee vastaan sivuun vedetyn parvekkeenlasin kohdalta. Rekisteröin käden, joka nojaa kaidetta vasten ja olen varma, että unohdan hetken ajan hengittää. 

Seison paikoillani ja tunnen, miten sydämen vahvat ja aiemmin niin tasaiset lyönnit kiihtyvät epämääräisiksi. Lasissa oleva vesi loiskuu tärisevän käden otteessa. 

Ja sitten kaikki pysähtyy. 

Käsi lakkaa tärisemästä. Katse pysyy kaiteessa, johon hetki sitten nojannut käsi on siirtynyt. Ja kaukaisuuteen tuijotellut hahmo kääntyy. 

- Ai, Matias! 

Puraisen kevyesti alahuultani ja nielaisen. 

Livia. 

Hetken. Sen pienen hetken verran olen jo kerennyt kuvitella näkeväni jonkun muun. 

Jonkun, jonka silmät olisivat hieman sirrillään ja jonka poskilla heloittaisi hento puna. Jonkun, jonkan katseessa olisi niin paljon lämpöä ja jonka hymy saisi sydämen melkein vavahtamaan paikoiltaan. 

- Mitäs sä Hesassa? Eikö sulla ookkaan enää töitä lapissa? kysyn samalla kun puristan ojennettua kättä ja yritän samalla palauttaa kasvoilleni mahdollisimman neutraalin ilmeen. 

- Mun piti olla, mutta menikin nilkka ja oon nyt ollut parisen viikko saikulla. Päätin sitten tulla käymään kotihuudeilla ja törmäsin Julleen kaupassa niin se houkutteli mut käymään täällä.

Livian hymy ulottuu silmiin asti. Ja vaikka siitä on vuosia, kun näin sitä viimeksi enon hautajaisissa, mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Se on sama Olivia kuin aina ennenkin. Oli sitten sitä O:ta tai ei. 

- Entäs itse? Julle tais mainita, että sä asut nykyään omillaan. Alkaako sulla nyt syksyllä koulu vai jatkatko töissä?

- Mä en oikeastaan tiedä vielä. Toivon, että tän viikon aikana ajatukset vähän selkiytyis. Pitäis yrittää päättää, sanon ja hörppään kulauksen vettä, joka maistuu ihan Helsingiltä.

- Eiköhän ne asiat loksahtele paikoilleen. Menee sitä kohti, mikä tuntuu oikealta, Livia sanoo ja menee ohitseni ovesta sisälle olohuoneeseen. 

Ehkä. Ehkä kaikki muuttuisi vielä. 

Ehkä rintaani pusertunut tyhjä kolo vielä katoaisi ajan kanssa. 

Ehkä oppisin vielä elämään elämääni ilman sitä ihmistä. 

Ehkä, jos uskoisin siihen todella, voisin lakata näkemästä sen saman unen aina uudelleen ja uudelleen, jossa meri pauhaa taustalla ja tunnen putoavani syvemmälle pimeyteen. Ja jossa Lili lopulta päästää kädestäni irti.