Sinä vuonna talvi tulee aikaisin. Puut saavat painavan lumivaipan kantaakseen ja oksat taipuvat kohti maata, jota peittää nyt paksu valkoinen kerros. Päivisin on valoisampaa ja joinakin iltoina aurinko värjää taivaan punaisen ja violetin eri sävyihin. Makuuhuoneen ikkunan peittää jääkukat, joiden takaa pienimmät lapset tirkistelevät ulos nähdäkseen edes vilauksen tontuista, joista vanhemmat sisarukset ovat niin paljon puhuneet.
Keinutuoli natisee, kun pysäytän vauhdin Meten halutessa syliin. Muut nuorimmaiset istuvat olohuoneen plyysimatolla ja rakentavat legoista uusia rakennelmia.
- Isi? Mette kysyy hiljaa, kun jatkan uutisten selaamista puhelimellani.
- Niin?
Olen väsynyt ainaisiin kysymyksiin. Väsynyt lasten jatkuvaan tarpeeseen saada huomiota.
- Voidaanko kirjoittaa kirje joulupukille?
Lasken puhelimen kädestäni sohvapöydälle ja huokaisen syvään.
- Kysyitkö ensin äidiltä? Äiti taitaa olla parempi siinä hommassa.
Mette nyökkää ponnekkaasti ja sanoo sitten - Äiti leipoo pullia. Se sanoi, että kysy isältä.
Ääni pääni sisällä raivoaa.
Tuska, jota olen tuntenut jo aivan liian pitkään, meinaa ottaa jälleen vallan.
Miksi aina minä.
Silloin, kun aloimme Pirjon kanssa puhua avioliitosta, kukaan ei sanonut minulle, että isänä oleminen olisi tällaista. Ainaista lasten vinkumisen kuuntelemista. Riitoja ja eripuraa. Halusin vain Pirjon. Siinä olisi kaikki, josta haluaisin pitää kiinni. Vaimo, jonka viereen mennä iltaisin nukkumaan, ja jonka kanssa kiertää maailman ympäri tutkien sen jokaisen kiven ja kolon.
Mutta sitten Pirjo tuli raskaaksi. Pahoinvointi viivästytti reissuun lähtöä. Juliuksen syntyminen oli viimeinen tikki. Pirjo alkoi puhua, ettei jaksaisi sitä kaikkea pienen lapsen kanssa. Siirtymisiä ja epävarmoja kyytejä sekä majapaikkoja.
Ja kyllä minä sen ymmärsin. En olisi jaksanut sitä itsekään.
Sitten oli puhe, että Juliuksen ollessa vanhempi, jättäisimme tämän Pirjon vanhemmille hoitoon ja lähtisimme matkalle. Lyhyemmälle sellaiselle, mutta matkalle kuitenkin.
Mutta sitten Pirjo tuli jälleen raskaaksi. Ja kohta meillä oli kaksi alle kolmevuotiasta lasta.
Ja parin vuoden kuluttua lapsia oli kolme. Sitten neljä.
Pirjo halusi pysyä kotona lasten luona. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin. Enhän meinannut jaksaa pienimpien kitinää iltaisin, kun Pirjo vuoroin heijasi jotakuta lapsista sylissä ja silitteli toista. Minä sen sijaan yritin saada nukuttua sillä työaamut olivat aikaisia ja työmaalla venähti aina iltaisin. Pirjo hoiti lapset ja kotityöt. Minä toin rahaa elämiseen.
Ensin väsyi Pirjo. Sitten minä.
Kyllähän minä olin jo kuukausia miettinyt, miten Pirjo jaksoi pyörittää sitä kaikkea. Suurta lapsikatrasta, pyykkejä, tiskejä ja siivousta. Pirjo herätti lapset kouluun, voiteli aamupalaleivät kaikille ja lämmitti kaakaon mikrossa.
Aloin hermostua. Ensin lasten jättämistä sotkuista. Sitten siitä, että ne riitelivät keskenään, kenen homma oli siivota ja kenen ei. Lopulta siihen riitti pelkkä märkänä vesihanan päälle jätetty luutu.
Pirjo ei pitänyt siitä, mutta sillä ei ollut voimia sanoa vastaan. Se oli itsekin niin poikki.
Julius taisi saada siitä suurimman osan. Kyllähän minä tiesin, että useinkin muut lapset riitelivät keskenään ja Julius vain yritti saada heitä lopettamaan, mutta kun kysyin syyllisiä, Julius ilmoitti aina itsensä, mutta ei ketään muuta. Ja minä annoin sen mennä niin. Oli niin helppo vierittää se kaikki tuska Juliukseen, jonka vuoksi olin joutunut luopumaan suurimmista unelmistani.
- Isi? Mette kysyy varovaisesti uudelleen.
Minusta on alkanut tuntua, että lapset pelkäävät minua.
- No mitä Mette? kysyn ja katson lastani tiukasti silmiin.
- Autatko kirjoittamaan sen kirjeen?
Vilkaisen ulos. Valkeat ja suuret hiutaleet leijailevat laiskan näköisesti kohti maata. On alkanut hämärtää.
- Hae paperi ja kynä.
Mette hyppää pois sylistäni ja kiiruhtaa portaat ylös. Kohta se palaa takaisin kädessään hieman rypistyneen näköinen ruutupaperi ja punainen tussi.
Nostan Meten uudestaan syliini ja otan ojennetusta kädestä paperin.
- Isi joku toinen on varmaan kirjoittanut jo pukille, Mette sanoo ja osoittaa haaleasti näkyvää lyijykynällä kirjoitettua tekstiä paperin alareunassa.
Nostan paperin lähemmäksi kasvojani ja luen ne muutamat rivit.
Rakas taivaan Isä.
Puhuja sanoi joskus seuroissa, että sinä olet luvannut kuulla kaikki rukoukset. Minä en tiedä, onko se totta, mutta kun kysyin sitä äidiltä, äiti sanoi asian olevan niin. Sen jälkeen minä olen rukoillut. Rukoilen samalla tavalla joka ilta. Taivaan Isä auta, että isä lakkaisi lyömästä. Tiedätkö, kun se sattuu niin paljon, että itkettää. Isä on kuitenkin sanonut, ettei pojat saa itkeä. Siksi minä olen lakannut itkemästä. En halua, että isä lyö lisää.
Taitan paperin kahtia ja tunnen palan kohoavan kurkkuuni. Ja vaikka kuinka yritän nielaista, palan tunne kurkussani ei katoa.
- Isi, mitä siinä lukee?
En pysty vastaamaan Metelle. Lasken lapsen hellästi lattialle ja painelen eteiseen. Mette seuraa perässäni ja kiskoo paidanhelmasta.
- Isi sinä lupasit kirjoittaa sen kirjeen.
Meten puhe muuttuu nyyhkytykseksi. Pienen tytön silmiin kohoavat kyyneleet.
Tuntuu, etten kohta saa enää happea.
Minun on pakko päästä pois. Pakko.
- Juhani, mihin sinä olet lähdössä? kuulen Pirjon huutelevan keittiöstä.
En kuitenkaan kykene selittämään. En voi vain jäädä ja esittää kuin mitään ei olisi tapahtunut. En voi, koska Pirjo näkisi lävitseni sillä samalla sekunnilla, kun katsoisimme toisiamme silmiin.
Heitän takin päälleni ja kiskon ovensuussa olevat saappaat jalkaani. Sitten painelen ovesta ulos kirpeään pakkasilmaan.
Taivaan Isä auta, että isä lakkaisi lyömästä.
