toivon, että olen onnellinen

Musta tuntuu, että tää on ollut vuosi, josta on jäänyt tosi hatarat kuvat. Vuosi, jonka aikana oon tuntenut ja kokenut yksinäisyyttä enemmän kuin aikoihin. Vuosi, jonka aikana oon itkenyt tunteiden takia, joita en sais tuntea. Vuosi, jolloin oon halunnut päästä elämässä eteenpäin ja tehdä unelmista totta. Mutta samalla se on ollut vuosi, jolloin oon pettynyt kymmeniä kertoja, itkenyt lohduttomasti pimeässä huoneessa. Ajatellut, etten enää kykene nousemaan sängystä tai etten selviä työharjoittelusta loppuun. Oon kipuillut sydänsurujen kanssa. Satuttanut ihmistä, josta olin ennen välittänyt. Ollut väsynyt ja uupunut.

Kevät meni koulussa. Kasvun tukemisen jaksosta on jäänyt mieleen vain oppitunnit, joilla opettaja pisti mut ja toisen oppilaan silmätikuiksi ja joita vihasin. Hain toisiin kouluihin. Otin yhteyttä eri koulujen opoihin. Olin vaihtamassa alaa. 

Oli työharjottelu, jonka vedin viikon lyhyempänä ja lähdin jenkkeihin viideksi viikoksi. Kesä oli täynnä tunteita laidasta laitaan. Olin onnellinen, surullinen, pettynyt ja vihainen. Näin ystäviä. Kävin uimassa ja mökillä. Valokuvasin. Reissasin. 

Syksyllä muutin uuteen kämppään luokkakaverin kanssa. Alkoi uuteen totuttelu. Luokka vaihtui toisena päivänä. Sinnittelin pinnalla, vaikka välillä teki mieli vajota. Tein itsenäisiä kursseja ja mun koulupäivät venyi pitkiksi. 

Oli taas työharjoittelu ja paluu kotiin vanhempien luo. Nautin. Jaksoin pitkästä aikaa liikkua ja urheilla. Olin onnellinen lämpimistä ja aurinkoisista päivistä. Asiakkaista, joiden kanssa viihdyin töissä. 

Oli muutaman viikon loma, josta vietin suurimman osan ajasta serkkujen luona. Nautin vapaudesta ja elämästä maaseudulla iltaisin hampaita pestessä tähtitaivaan alla.

Oli jälleen kerran luokan vaihto. Osaamisalan valinta. Tutustuin uusiin ihmisiin. Kyläilin. Aloin suunnittelemaan ja toteuttamaan radio-ohjelmia kesäksi. Lupauduin toimittajaksi lehteen ensi vuodeksi. Pääsin blogistiksi nuorten sivuille. 

Joulukuussa tulin taas kotiin. Vietin aikaa siskon, sen miehen ja heidän lapsen kanssa. Kävin monta kertaa luistelemassa. Kokosin palapelejä. Nautin hetkistä perheen kanssa. Kaipasin ystäviä ja syvällisiä keskusteluja. Nukuin päivisin pitkään ja sain unta vasta myöhään yöllä. Soittelin kavereille puheluita. Puhuin pitkästä aikaa englantia. 

Tän vuoden aikana oon jälkeen kerran kasvanut ja aikuistunut, vaikken miellä itteäni vielä aikuiseksi. Oon kokeillut omia siipiä, miten pitkälle jaksan lentää. Ylittänyt omia rajoja ja pelkotiloja. Selvinnyt mahdottomilta tuntuvista asioista. Hymyillyt vastaantulijoille. Nauranut kavereiden jutuille. Istunut notskin ääressä ja vain katsellut tulta. Istunut rannalla ja kuunnellut aaltojen liplatusta. Kirjoittanut blogia ja silloin tällöin päiväkirjaa. Muokkaillut kirjan käsikirjoitusta. Opetellut soittamaan pianolla kuutamo sonaattia. Käynyt kiinalaisessa ravintolassa syömässä ja nauttinut jäätelöstä auringon lämmössä torinrannassa. 

Elämä on ottanut, mutta myös antanut paljon. Toivon, että ensi vuonna ovet mun unelmiin avautuis ja ne mahdollistuis. Että tutustuisin vielä uusiin ihmisiin ja löytäisin ne tärkeimmät ihmiset vierelle, joiden seurassa olis aina hyvä olla. Että mulla ois kaveriporukka, jolla tehtäis kaikkea. Että saisin kirjan viimein valmiiksi ja julkaistua. Että jaksaisin vielä kirjoittaa blogia ja löytäisin uusia intohimon kohteita. Asioita, joita tavoitella täydellä sydämellä. Mutta kaikista eniten toivon, että olen onnellinen ja kiitollinen siitä kaikesta mitä mulla tällä hetkellä on.

kaikki vastaan minä

Pitkästä aikaa muhun sattuu. Enemmän ku uskottekaan. Kaikki vastaan minä. Mä oon aina se, joka tekee väärin. Jos menetän hermot, mä saan kuulla siitä. Jos joku toinen tekee saman, sen annetaan olla. Ei tää tuu ikinä muuttumaan. Mä oon aina se johon sattuu. Mä oon se, jolle saa sanoa niin pahasti ku vaan haluaa. Mä oon se, jonka pitäis kestää kaikki. 

Paikka, missä pitäis tuntea onnellisuutta. Kokea olevansa hyväksytty. Onkin ainoa paikka, missä kyyneleet kastelee paidan. Joskus tekis vaan mieli huutaa, että joku huomais. Näkis mun läpi ja sanois -anteeksi. En oo kuullut sitä sanaa moneen vuoteen. En nuilta ihmisiltä. Enkä mä sano sitä myöskään kenellekään. En mä osaa. Enkä oikeastaan edes halua. Ei mun tarvitse. Riittää, että pyydän anteeksi sellaisilta ihmisiltä, joista välitän. Joille merkitsen jotain. Joiden avulla olen vielä tässä. 

Jos rakkaus on mulle vaikea asia siksi, etten oo koskaan suuremmin kokenut olevani rakastettu, on myös anteeksi pyytäminen ja antaminen asia, mitä en ole oppinut ainakaan täältä. 

Välillä on vaikea hyväksyä lähtökohdat, mitkä mulle on annettu elämään. Mitkä vaikutti lapsena, mitkä vaikuttaa vieläkin. Toisinaan oon niin hukassa ja pelkään, etten selviä, koska mulla ei ole kokemusta siitä, että joku olisi tullut ja nostanut mut takaisin pystyyn, kun kaadun. 

Ystävät on mun perhe. Tärkeimmät ihmiset mun elämässä. Niin se on ollut niin kauan kuin jaksan muistaa. Ne on olleet ne ihmiset, joilta kuulin olevani riittävä. Jotka kannusti mua valitsemaan elämässä asioita, joista haaveilin ja joita halusin tavoitella. Ne ihmiset, jotka antoi läheisyyttä, jota en ollut muualta saanut. Ne ihmiset, jotka kertoi mulle, mitä on oikeudenmukaisuus. Ne ihmiset, jotka välitti ja oli läsnä aina kun tarvitsin kuuntelijaa tai olkapäätä johon nojata. Ihmiset, joiden menettämistä pelkään maailman eniten.


fiktiivinen

missä tähdet kohtaavat toisensa

Katse harhaili välillä ikkunaan ja siitä näkyvään vuorimaisemaan. Mun olis pitänyt yrittää lukea pääsykokeisiin, mutta joku ihmeellinen vetovoima pakotti mut katselemaan kaukana siintävää jylhän näköistä vuorijonoa. Musta surma. Korkeimman vuoren jyrkin seinämä oli vienyt henkiä enemmän kuin oli suojellut niitä. Isän ja veljen mukaanlukien. Toisinaan haaveilin kukistavani sen. Kiipeäväni pystysuoran jääosuuden. Katselevani auringonlaskua kimaltelevien hankien keskellä. Ikuistavani itseni kameralle ja ne maisemat sieltä yläilmoista, mistä koko kylä ja laaksot avautuisivat kokonaan.

Äiti ei ollut ollut järin innoissaan suunnitelmistani. Hän pelkäsi menettävänsä minutkin, mikä oli ihan ymmärrettävää. Kuolleiden kiipeilijöiden lista piteni vuosi vuodelta. Mutta mitä lähemmäksi kiipeilykausi tuli, sitä suuremmaksi kipinä sisälläni kasvoi ja sitä voimakkaammin se poltteli.

Treenasin päivittäin. Nousin lähistöllä olevaa vuorta ylös ja alas täydessä varustuksessa. Söin tiettyjen mallien mukaisesti. Noudatin kaavamaista päiväohjelmaa ja näin yöllä unia huipun valloittamisesta. Kunto koheni ja sitä mukaa itsevarmuus kasvoi. Minusta olisi siihen. En luovuttaisi. En elleivät jalkani jostain kumman syystä enää kantaisi.

Lähtöaamu koitti. Tarkistin tavarat ainakin kolme kertaa varmuuden vuoksi ja pakkasin kaiken uudelleen niin, että päällimmäiseksi laitoin tavarat, joita tulisin todennäköisesti tarvitsemaan ensimmäisenä. Join ja söin viimeisen tavallisen ateriani ja halasin äitiäni hyvästiksi. Hän rutisti minua pitkään ja kuiskasi korvaani -Tulethan ehjänä takaisin? Ja muista, että minä rakastan sinua.

Ensimmäiset päivät aurinko paistoi ja matka eteni suunnitelmien mukaan. Yövyimme ensimmäisessä leirissä. Söimme paikallisten valmistamaa ruokaa ja harjoittelimme lumiseinämällä etenemistä köysistössä. Vältyin sairasteluilta ja vuoristotaudilta.

Viimeisen osuuden koittaessa ja yön vaihtuessa hiljalleen aamun ensimmäisiin tunteihin, se alkoi. Kova, puhurimainen tuuli, joka lennätti lunta kuin teräviä jääpuikkoja päin näköä. Myrsky, joka vyörytti suuria luminassoja vuoren rinnettä alaspäin jyräten samalla kaiken alleen. Lumisade, joka peitti näkyvyyden juuri ja juuri melkein kokonaan. 

Etenimme hitaasti. Varmistaen jokaisen askeleemme. Minä joukon etupäässä kokeilin kuilujen yli kulkevien siltojen kestävyyttä. Kuljin oppaan valikoimien reittien mukaan ja varoin astumasta harhaan. Palelsi. Sormet alkoivat pikkuhiljaa sinertää. Nenä muuttui helakanpunaiseksi. Ajatukset lakkasivat liikkumasta. Jaksoin keskittyä enää varaamaan askeleeni turvallisesti ja pitämään tiukasti köysistäni kiinni, jotten putoaisi ja vierisi jyrkännettä alas kuolemaan. 

Hetkellisesti pelkäsin kuolevani, kun otteeni köydestä irtosi ja jalkani pyörähti liukkaalla seinämällä. Onneksi toinen jalkani löysi tukevan kolon, johon asetuin hetkeksi nojaamaan koko painollani. Sydän rinnassani hakkasi hullunlailla. Kehoni tärisi kauttaaltaan. Jouduin muutaman kerran hengittämään rauhallisesti syvään, ettei paniikki joka nousi pitkin henkitorvea, olisi lamauttanut minua olemaan jatkamatta etenemistä. 

Viimeiset tunnit olivat täynnä tuskaa. Jalat olivat maitohapoilla. Hengitys kävi yhä vain raskaammaksi ja happipullo painoi selässänä kuin tonni tiiliskiviä. Mutta avautuva maisema ja vehreänä kukoistavat niityt saivat minut kyynelehtimään ja ottamaan tukea parhaasta ystävästäni, jonka säteilevän hymyn tulisin muistamaan aina. Olin tehnyt sen. Olin perillä. Kuvittelin isäni ja veljeni katselemaan minua ylpeänä jostakin sieltä ylhäältä, missä taivaankansi jatkuu äärettömyyteen ja tähdet kohtaavat toisensa.

harmaa maailma

Suljin oven ja kyyneleet valuivat poskille. Olin juuri ammentanut koko elämäni tuntemattomalle ihmiselle, joka oli istunut betoniluolassa järkälemäisen pöydän takana pyöreähköt silmälasit nenällään ja tuijottanut minua kuin eläintarhasta karannutta eläintä. Olin kuukausia kerännyt rohkeutta. Etsinyt psykologien yhteystietoja netistä. Selannut arvosteluja. Miettinyt, missä olisi se oikea ihminen minulle. Joka kuuntelisi. Joka ymmärtäisi. Ja kuitenkin lopputulos oli tämä.

Kuukausia aiemmin.

Seisoin hetken sateessa yksinään ja tuijotin ohikiitävien autojen siluetteja. Lasta, joka oli painanut nenän ikkunaan kiinni tarkastellen maailmaa ihmeissään. Vanhaa miestä, joka oli kurotellut ratin takaa nähdäkseen liikennevaloihin. Pyöräilijää, joka sadeviitta hulmuten oli uhmannut kamalaa harmaata ja kosteaa säätä. Maailma näytti harmaalta. En edes silloin tajunnut, että jokin oli pielessä.

Aamut olivat samanlaisia. Pakotin itseni nousemaan. Pesemään hampaat. Pakotin itseni syömään palan ruisleipää ja litkimään vettä. Kaikki tuntui pakolta. Eläminen varsinkin. Elin kellon viisareiden mukaan. Ehkä yritin pitää edes jostain pienestä turvallisuuden tunteesta kiinni samalla kun kaikki ympärillä hajosi ja katosi tuhkaan. 

Huoneen sisustus muuttui tummaksi ja karuksi. Revin julisteet seiniltä. Heitin koristetyynyt varastoon. Aloin pitämään verhoja kiinni aamusta iltaan, koska pelkäsin ihmisten katseita. Ahdisti ajatus ulos menemisestä. Ahdisti ainainen kiire ja kotityöt, jotka odottivat tekijää, mutta joita en kyennyt tekemään. 

Tiskivuori kasvoi. Samat pyykit roikkuivat narulla päivästä toiseen. Roskapussit kertyivät eteiseen. Jossakin vaiheessa en enää edes huomannut, minkä kaiken keskellä elin. 

Ikävöin isää enemmän kuin pitkiin aikoihin. Kuuntelin soittolistoilta sellomusiikkia samalla kun pöly kertyi omani päälle. En kyennyt käymään verstaalla. Rakennuksen näkeminen jo aiheutti kylmät selkärankaa pitkin kulkevat väreet ja pahan olon tunteen, joka nousi kurkkuun ja tukki hengitystiet. Toisinaan unohdin hengittää ja haukoin lopulta ilmaa hädissäni saadakseni keuhkoille edes hieman happea. 

Elämä teki minut surulliseksi. Äidin olemus oli riutunut. Toisinaan näytti kuin mustiin pukeutunut aave olisi lipunut keittiön halki ja syönyt jääkaappiin unohtuneita jogurtteja parasta ennen päiväyksien jälkeen. 

Lopulta sain diagnoosin. Keskivaikea/vaikea masennus. Se romutti kaiken lopullisesti. Tuntui, ettei ollut enää syytä elää. Ainoa asia, miksi jaksoin, oli äiti. Näytti, että hänellä meni vielä huonommin kuin minulla. Koitin pitää äidistä huolta parhaani mukaan. Toisinaan paremmin ja toisinaan huonommin tuloksin. Oli vaikeaa pakottaa itsensä syömään, mutta vielä vaikeampaa oli pakottaa joku toinen.

Sinä iltana istuin bussissa ja katselin kun vesipisarat kimpoilivat ikkunoihin ja huuhtoutuivat kaduilla lähimpiin kuoppiin ja railoihin. Kaupungissa baarien valot loistivat pimeässä. Ihmisten tummat hahmot liikkuivat kohti lähimpiä ovia, joista päästä sisälle suojaan sateelta. Minä suljin silmäni ja näin pimeyden saavuttavan kaiken hiljalleen. Hetkeksi mieli unohti pahan. Vartalo putosi usvaan, jonka lämmössä se muisti vain toisen ihmisen läheisyyden. Kosketuksen poskilla. Käden pitämässä kädestä kiinni.

fiktiivinen

elämän kipinää

Toisinaan tulee se tunne
etten saa happea
ja maailma pyörii silmissä.
Kun luulen kuolevani
hajoavani tuhansiksi atomeiksi taivaalle.

Kun sydän jättää lyönnin välistä
ja syvälle sisimpään sattuu
armottomasti.

Siltä tuntuu muistaa menneet.
Nähdä oma nuorempi versio itsestäsi
seisomassa kerrostalon katolla
tuijottamassa tyhjyyteen.

Mielessä ainoa toive
että pääsisi jonnekin parempaan.
Paikkaan, missä ihmiset eivät huutelisi
tai uittaisi päätä koulun vessassa.
Jossa ei tarvitsisi nähdä isän lyövän äitiä
ja siskon joutuvan vankilaan.

• • •

Pikkuveljen heiveröiset sormet
valkoiset kuin lakana.
Äiti puristaa ne kämmenensä sisään.
Yrittää puhaltaa pieneen sydämeen elämän kipinää.
Minä annan kyynelten tulla.
Mietin, millaista taivaassa on.
Jospa siellä on veljellä hyvä olla.
Ei maailman kylmyyttä tai sotia.


fiktiivinen