Päivä, jolloin mikään ei onnistu

Hiljainen kellon raksutus kuuluu huoneessa. Siellä on pimeää, koska olen sulkenut sälekaihtimet ja painanut kaikkien valojen katkaisimet alas. Makaan viltin alla ja kuuntelen hiljaisuutta tyyny pään ympärille kiedottuna. Sitä särkee tuhottomasti. Ulkona aurinko paistaa kirkkaasti ja sen valo säteilee hangesta silmiin. Kaunis, lämmin ja iloa antava aurinkoko on minun päänsärkyni aiheuttaja.

Kun herään, laahustan keittiöön unisena. Jaloissani on jo hieman kulahtaneet aamutohvelit. Napsautan vedenkeittimen päälle ja nappaan kaapista keksipaketin. Äidinkielen kirjallisuustutkielma kummittelee mielessä. Milloin sitä muka jaksaisi tehdä. Vedenkeittimen kohina lakkaa, joten otan kaapista sen tutut nuuskamuikkusmukin ja kaadan kuumaa vettä siihen. Kaapin perältä löytyy sitruunainen yrttitee. Sekoittelen teepussia ajatuksissani kupissa ja käteni hahmottelee uutta maalausta ilmaan. Paljon värejä ja ihminen, joka istuu laiturin päässä ja katselee auringonlaskua. Se ihminen olen minä.

Puristan maalipurkeista viimeisimmätkin maalit paletille ja nappaan äidin pensseleistä muutaman. Äiti on taiteilija, minä vain pelkkä harrastaja. Yritän saada oikeita värejä, mutta taulu hukkuu vain värien sekamelskaan. Tuskastun, sillä tuntuu, että mikään ei onnistu. Ei tänään.

Illalla kömmin peiton alle ja mietin päivän tapahtumia. Harmittelen tauluani ja sitä, että en kerennyt ulos kuvaamaan. Mielessä pyörii paljon ajatuksia. Ei enää edes väsytä. Ikävä hiipii salakavalasti mieleen. Sitä tunnetta en osaa edes kuvailla. Muutama kyynel valuu hitaasti poskeani pitkin tyynylle. Painan silmät yhä vain tiukemmin kiinni ja yritän häivyttää ajatukseni. Lopulta utuinen mustuus leviää ympärilleni. Huone katoaa ja minä olen jo unessa.