Tuntematon

Muistoissa elät pitkään. Toiveina kuiskaamme tuuleen. Pulloviesteinä lähetämme meren syliin. Kyyneleinä kuivaamme. Annamme tuulen, meren ja ilman kuljettaa, mutta emmehän silti halua unohtaa. Syksyn väreinä sinut muistamme. Keltaisena ja oranssina. Lehtinä, jotka putoavat hiljalleen. 

Tuli rätisi takassa ja katselin sitä hymy huulillani. Olin ylpeä siitä, että olin saanut sen taas kuntoon. Mökissä olisi ollut älyttömän kylmä, jos sitä ei olisi voinut lämmittää mitenkään. Aina silloin tällöin heitin muutaman muovimukin tai lautasen takkaan ja katselin, kun ne hitaasti muuttuivat mustaksi sohjoksi. Juhlat olivat loppuneet jo tunteja sitten. Niillä onnitteluilla, hymyillä ja haleilla, olisin voinut elää vaikka miten pitkään. Varsinkin erään onnittelu oli jäänyt mieleen. 

"Elise." Käännyin ympäri ja näin kauniit taivaansiniset silmät ja söpön hymyn. Pojalla oli ruskeat hiukset, jotka näyttivät auringon valossa kultaisilta. En ollut nähnyt häntä tätä aiemmin. Kukakohan hänet oli pyytänyt tänne mukaan. Kaikki muut olivat minun kutsumiani. "Onnea. Saanko halata?" Poika sanoi. Minä lupasin. Hän halasi ja pyöräytti muutaman kerran ilmassa. Nauroin vapautuneesti. Tähän ihmiseen minä haluaisin tutustua paremmin. "Kiitos", sain juuri ja juuri sanottua. Suljin silmäni aivan hetkeksi, ja kun avasin ne, hän oli poissa.