Anna ystävä

Ahdistus suureni päivien kuluessa. Lakkasin puhumasta. Istuin yksin laiturilla ja katselin peilikuvaani vedestä. Rannassa pinta oli tyyni, mutta kauempana valtavat aallot paiskaantuivat kallioille. Olisipa joku, jolle kertoa. Joku, joka ymmärtäisi. Joku, joka vastaisi kysymyksiini, mutta oli vain hiljaisuus. Hiljaisuus, joka ei tuntunut päättyvän koskaan. Lopulta nousin. Kävelin takaisin kapeaa polkua pitkin ja astuin ovesta sisälle. Hapuilin pimeässä huoneeseeni ja kömmin peiton alle. Annoin kyynelten valua poskiani pitkin ja odotin, että nukahtaisin. Kuiskasin pimeyteen kaksi sanaa: "Anna ystävä."

Istuin auton takapenkillä ja katselin ikkunasta ulos. Aurinko laski hiljalleen puiden taakse ja sai puut hohtamaan punertavina. Ilma alkoi kylmetä ja ikkuna meni huuruun. Yhä uudelleen ja uudelleen käsi toisti saman liikkeen. Pyyhki varovaisesti ikkunan niin, että siitä taas näki. Jospa tuolla samalla liikkeellä olisi voinut pyyhkiä menneet pois, että olisin voinut aloittaa kaiken alusta.

Vaunu lipui hiljalleen auton perässä pellon laidalle. Nousin autosta ja katselin ympärilleni. Näin valkoisen kyltin, jossa luki A7. Kaivoin takintaskusta kartan ja tarkistin. Tiesin. Alue oli noin kilometrin päässä kentästä. Huomasin myös toisen kyltin. Siinä luki WC5. Sinne ainakin olisi lyhyt matka. Otin vaunun lokerosta hammastahnan-ja harjan. Kävelin kylmässä tuulessa vessalle ja yritin pysyä lämpimänä. Aukaisin yhden hanoista ja kosketin vettä sormellani. Se oli niin kylmää, että vetäisin käteni nopeasti pois. Pesin hampaat ja palasin takaisin vaunulle. Kuuntelin hiljaista kellon raksutusta ja lopulta nukahdin.