valovuosi

Opisto.

Se oli koti ja turvapaikka. Satama sen kaiken ajatusmyrskyn keskellä. Se oli mulle paikka missä sain hengähtää. Kuunnella itseäni, mitä mä haluaisin mun elämältä ja tulevaisuudelta.

Se oli turvallinen vuosi. Siellä mulla oli perhe, jonka kanssa jaettiin ne hyvät ja huonot hetket. Jokaisella oma tiensä kuitenkin kuljettavanaan.

Se oli teenjuontia aamulla keittiönpöydän ääressä katsellessa samalla sumua ikkunasta. Se oli oppitunteja silmät ristissä. Se oli lentopallon pelaamista viimeisille minuuteille asti salissa ennen kuin kaikki häädettiin ulos. Se oli lumisotaa melkein koko opisto porukalla. Eräretki luonnon ääreen. Se oli onnellisuutta ja haikeutta. Joskus itkua onnesta, joskus surusta.

Se oli syvällisiä keskusteluja kynttilän valossa. Mutakakun leipomista ja jäätelökutsuja. Se oli laavulla tai tulen ääressä istumista. Laulamista aulassa pianon ympärillä. Se oli pitkiltä tuntuvia jonoja ruokalaan. Hyvää ruokaa ja joskus ei niin hyvää.

Se oli aikaa rakkaiden ystävien seurassa. Joskus yksin olemista, kun tuntui, että tarvitsi vain aikaa ajatella. Se oli revontulia ja tähtitaivaan ihastelua. Paukkupakkasia ja kauniita aurinkopäiviä.

Oli rinnallakulkijoita, taivaan lintuja, joilla jokaisella sama määränpää. Oli enkeleitä nostamassa ylös aina uudestaan ja uudestaan, kun omat voimat oli lopussa.

kesä amerikassa

Kesä jenkeissä lähestyy loppuaan ja fiilikset alkaa olla oikeesti haikeet. Musta on niin hassua, että tästä paikasta on tullut niin koti mulle ja näistä ihmisistä kuin toinen perhe. Mä tuun niin kaipaamaan tätä kaikkea. 

    Kun mä lähdin tänne, olin jotenkin tosi hukassa kaiken kanssa. Oman elämän, mun itteni ja tulevaisuuden kanssa. Mä oon täällä olon aikana kasvanut niin paljon. Oon ollut oikeesti onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Maiseman vaihdos teki varmasti hyvää.

Mä istun auton takapenkillä ja yritän keskittyä maisemiin, onnistumatta sitten kuitenkaan siinä. Mun mielessä pyörii ajatuksia henkilöstä, jota mä tavallaan koitan unohtaa, ja silti mä haluaisin, ettei mun tarvis.

    Me ollaan liittymässä moottoritieltä pienemmälle tielle. Edellä ajaa auto, jonka perässä on traileri. Kuski kääntyy katsomaan taaksepäin. Mä seuraan miten trailerin takaosa lähestyy ja lähestyy. Mä ajattelen -Paina jarrua. Kyllä se vielä kerkeää. 

    Rysähdys. Kaikki on muutamassa sekunnissa ohi. Muistan vaan sen tunteen, kun happi meinaa loppua ja turvavyö kiristyy mun kaulaa vasten. 

    Mä en huuda. Mä vaan istun paikoillani ja mietin -mä olen ensimmäistä kertaa kolarissa. Mä en kuollut, mutta mä olisin voinut.

Shokki tulee vasta paljon myöhemmin. Musta tuntuu, että jalat pettää alta. Pääkipu tuntuu erilaiselta kuin yleensä. On paha olo. 

    Mutustan vain leipää tajuamatta kunnolla mitä ympärillä tapahtuu.

    -Are you fine.

    -Yes.

Mä olen aina. Tai ainakin väitän niin.

Pysäyttävä hetki. Tajusin, et mä oon ihan tosi onnekas, kun saan elää.

Elämä on aika ennalta arvaamatonta. En mä osannut puoli vuotta sitten aavistaa, että mulla tulis olemaan tällainen kesä. Mä oon saanut paljon. Oppinut itsestäni ja oppinut myös kieltä. 

Mä istun tällä hetkellä näiden olohuoneessa. Lapsia ja äiti istuu täällä myös. Jotenkin ihana tunnelma. Isä laitto radiosta kuulumaan suomenkielisiä lauluja.  Niitä on vaikee kuunnella. Ne vaan kolahtaa jotenki niin syvälle.

   Tästä perheestä on tullut mulle tosi tärkeä ja rakas. Aion kirjottaa kirjeen siitä, miten onnellinen ja kiitollinen mä oon kaikesta, ja et miten paljon ne on merkinnyt mulle täällä.

Mä rakastan olla täällä. Mutta..

Haluaisin tällä hetkellä vetää ruisleipää tai jotain suomalaista ruokaa. Täällä käytetään niin erilaisia aineksia, et pää hajois, jos pitäis tehdä jotain. 

Haluaisin ottaa arskaa trampoliinilla ja katella mökin möljällä auringon laskua ja syödä samalla maailman parhaita lettuja. 

   Haluaisin myös sen sinne. Et se näkis miten paljon erilaisempaa elämä on suomessa. 

Haluaisin nukkua mun omassa huoneessa ja herätä siihen, kun pikkuveli tai isoveli tulee kaivamaan jotain pakastimesta.

Haluaisin vetää puolipakettia jäätelöä ja mennä uimaan oulunjärveen. 

Haluaisin, että elämä tois eteen vielä lisää uusia näkymiä ja paljon uusia ihmisiä, mutta myös paljon kohtaamisia tuttujen kanssa.

Mutta samalla mä haluaisin mennä sen erään kanssa vaikka sinne mäkkäriin, millä ne aina kiusaa mua. Haluaisin viedä sen johonkin kivaan pikkukahvilaan täällä. 

Haluaisin vetää ihan sikana kaupan pakastepitsoja ja syödä suoraan family size-ämpäristä minttujätskiä.

Haluaisin jutella sen kanssa pimeällä tiellä autossa elämästä ja meistä. Haluaisin piirtää katuliiduilla jotakin kaunista. Ottaa paljon hienoja kuvia, joista välittyy oikea tunnelma. 

Haluaisin nähdä jonkun kauniin rannan ja kävellä ilman sukkia ja kenkiä rantavedessä. Haluaisin kirjoittaa paljon kirjeitä ihmisille ja tuulen vietäväksi.

Haluaisin juosta se ihminen vierelläni, ja hymyillä sille kauneinta hymyäni. Haluaisin olla onnellinen vielä pitkään. 

Alan kohta oikeesti pillittää. Mun silmät vetistelee jo. Mä oon yrittäny jättää kaiken ajattelemisen myöhemmäksi ja myöhemmäksi, mutta nyt kaikki tulee jotenki päälle. 

Mä en halua mennä suomeen. Täällä on mun perhe ja koti. Mä kuulun tänne. Mä oon ollut niin onnellinen ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Ja sitten pitäis muka pystyä jättämään tää kaikki taakse ja alottaa uus elämä jossain tuntemattomassa, mikä ei houkuttele mitenkään erityisesti. 

Täällä oon tuntenu ja kokenut, että mulla on paikka tässä maailmassa. Mutta ku meen takas suomeen, oon taas takaisin samalla lähtöviivalla, missä olin ennen tänne tuloa. Mä en tiedä onko lähihoitajan opinnot mua varten. Mä en tiiä tykkäänkö asua oulussa ja millasta tulee olemaan asuminen yksin. Mä en tiedä. Mistään. Mitään.

Ihmiset kysyy multa oonko mielissään, kun mä nään mun vanhemmat ja perheen, tai ku meen takas suomeen.

Mä en osaa vastata. Parempi vaan olla hiljaa. Musta tuntuu, ettei kukaan oikeasti tiedä miltä musta tuntuu tää kaikki.

Tässä oli mun fiiliksiä kesästä. Oon tosi kiitollinen, että sain kokea tän kaiken ja paljon enemmänkin. Sydän jäi osittain sinne, mutta elämä kantaa niin kuin se on kantanut tähänkin asti. 

Pelkäsin turhaan suomeen tuloa, muuttoa ja uudessa koulussa aloittamista. Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin ❤ 

sitten sä putoat taas

Masennus. Sana, joka herättää mussa paljon tunteita. 

Sä elät päivästä toiseen valheessa. Sulla on vääristynyt minäkuva ja maailmankuva. Sä et usko parempaan huomiseen. Sä et osaa luottaa muihin saatikka itseesi.

Et tunne mitään ja silti kaikki tuntuu niin pahalta. Sulla on paha olla. Sua ahdistaa. Sua pelottaa.

Pelkäät sun ajatuksia, pelkäät tulevaisuutta. Pelkäät pahaa oloa ja silti sisimmässäsi toivot, että se tulisi. 

Toivot, että muut näkisivät sun pahan olon. Kysyisivät -miten sulla menee? 

Ja silti kaikista eniten toivoisit, ettei kukaan huomaisi mitään.

Joka päivä sä elät sun ajatusten kanssa, joista sä teet totta. Joka päivä sä kamppailet samojen asioiden kanssa. Ja aina vain uudelleen ja uudelleen, sä putoat korkealta ja kovaa.

Yhtenä päivänä olet onnellinen. Hetken. Ja sitten sä putoat taas. 

Sun fiilikset vaihtelee sekunneissa. Hymyilet. Kohta sä tunnet miten se saavuttaa sua. Mustuus. Pimeys. Susta tuntuu, ettei missään ole mitään hyvää. 

Koitat piilotella kaikkea. Yrität rakentaa ympärille suojaa. Sä et voi hyväksyä sitä yhtä pientä sanaa. Et usko, etkä halua. Eihän kukaan tahdo. 

Ei kukaan tahdo, että sisällä ikään kuin asustaa joku, joka toistaa sun pään sisällä aina vain uudestaan -Sä olet paska. Susta ei ole mihinkään..

Ja silti se on siellä. Ja se ei ole. Koska se olet sinä.

En halua yleistää. Tässä on vain mun omakohtaisia kokemuksia miten masennus vaikutti mun elämään. Masennus vääristää sun ajatusmaailman täysin. Mutta sulla ei ole kuin yksi reitti ja se on aina ylöspäin. Masennuksesta voi ja on aina mahdollisuus parantua. Sä tarvitset apua, mutta se olet sinä, joka sen loppupeleissä tekee.

uusi alku

Hämmentynyt. Hukassakin. Siltä musta tuntuu just nyt. 

Syksy alkoi uudella paikkakunnalla. Mä muutin ja menin uuteen kouluun. Oon ikävöinyt amerikkaa ja ihmisiä sieltä. Oon ikävöinyt sitä, miten ihmisten ajatusmaailma ei ole jämähtänyt samalle viivalle. Että kaikki ihmiset hyväksytään juuri sellaisina. Jokainen omana itsenään.

Tuulee. Mä poljen auringon paisteessa kämpille. Hymyilyttää, vaikka väsyttää ihan hirveästi. Vaikeuksia saada tasapaino yöunien kanssa, kun aikaero vielä vaikuttaa. 

Illalla soitan puhelun jenkkeihin. Tunnen hetken kuin olisin taas siellä. Sitten se menee ohi ja mä palaan ajatuksissa takaisin suomeen ja ikkunasta näkyviin maisemiin. 

Kaikki on niin uutta ja erilaista. Monet asiat muuttui sillä samalla hetkellä, kun lentokone laskeutui suomen kamaralle. Mutta moni asia myös muuttui kesän aikana. 

Täällä kirjoittelee onnellinen tyttö, joka sai viettää unelmien kesän. Joka sai paljon enemmän, kuin reppuun olisi kuvitellut mahtuvan. 

En mä tiedä. Elämä antaa enemmän kuin osaat ikinä aavistaa ❤

vesipisaroita

 

Riipaiseva näkymä ikkunasta. Kaikki peittyy harmaansakeaan sumuun. Peltojen yllä taivas näyttää synkältä. Ihan kuin se imisi kaiken valon sisäänsä. 

    Välähdys. Valtava salama halkoo taivasta. Sekunti. Toinen. Kasvot ilmestyvät ikkunaan. Käsi pyyhkii lasin pinnalle muodostuneet vesipisarat. 

Tutut sävelet tuudittavat uneen. Antavat tilaa tyhjyydelle, kun ajatuksia ei enää jaksa kantaa. Hämärässä vain tasaisen rauhallinen hengitys ja peiton kahinaa. 

  Kaikki tulee päälle. Elämän julmuus ja menneisyys. 

Vesipisarat repivät ihoa auki. Viiltävät niihin juovia. Katse on tyhjä. Samalla mieli kutoo ympärilleen verkkoa. Yhä tiiviimmäksi ja tiiviimmäksi. 

 Lohduttomuus. Mustien puiden oksat vetävät suojiinsa.

    Turva.

    Onko sitä edes olemassa.

  Sillalla. Yksinäisen variksen rääkäisy kaikuu yössä. Lehtipuiden kahina tuntuu ahdistavalta. 

Veden virtauksessa lämpöä. Käsi kurkottaa reunan yli. Sitten toinen. Lopulta katulampun hämärässä kiiltelee enää jotain kosteaa.

sain siivet selkään

Se kesä oli erityinen. 

Mä kasvoin mun ajatusten kanssa ja kasvoin ihmisenä. Olin erityisen onnellinen. Oli vapautta ja ymmärrystä, että mulle oli paikka maapallolla. Oli kymmeniä kohtaamisia uusien ihmisten kanssa. Rakkaiden ystävien jälleen näkemisiä. 

Oli yksi mukava poika ja hetket sen kanssa. Oli suloinen naapurin mies, jonka luona oli hevosia, joita mä sain hoitaa. Oli koti, jossa oli turvallista olla. Perhe, joka välitti niin paljon.

Oli auto, jolla kerrytettiin satoja kilometrejä. Jonka kyydissä puhuttiin asioista maan ja taivaan väliltä. Oli kielileiri ja huippuja ihmisiä. Oli koskettavia keskusteluja ja onnen kyyneleitä. Oli naurua ja iloa. Onnellisuutta.

Oli snäppikeskusteluja kavereille suomeen. Hippunen ikävääkin. Oli hyvää ruokaa ja ihania ruokapaikkoja. Oli kauniita järviä ja lumoavia auringon laskuja, joita olisi voinut katsella ikuisuuden.

Oli muuttunut minä, jolle kasvoi siivet selkään ja jolle elämä näytti uusia ulottuvuuksia. Oli minä, joka oppi rakastamaan elämää. 

pelkään

Ihan suoraan sanottuna mua pelottaa. Pelottaa tulla takaisin suomeen. 

Mun kesä alkaa olla taputeltuna täällä. Aika on mennyt ihan älyttömän nopeasti. Ihan vasta tulin ja olin niin hukassa mun ajatusten ja elämän kanssa. Mulla ei ollut hajuakaan mikä olisi just oikea paikka mulle. Mitä mä haluaisin tehdä tulevaisuudessa jne. Mä en luottanut siihen, että asiat järjestyisivät ajallaan. 

Oon pelännyt omalla tavallaan myös vanhenemista. Kun musta on tuntunut, etten ole vielä valmis niin isoihin muutoksiin mun elämässä. 

Ensimmäiset viikot täällä oli oikeasti tosi raskaita ja vaikeita. Mietin paluulipun ostamista ja olin ahdistunut. Uuteen kulttuuriin ja mun perheeseen tutustuminen vei aikaa. 

Nyt kaksi kuukautta myöhemmin mä katson aikaa taaksepäin ja musta tuntuu, että mä olen muuttunut niin paljon. Katsoin yks päivä kuvaa musta ennen tänne lähtöä ja vaikka tiesin, että siinä olin minä, mä ajattelin -mä en ole tuossa.

Mun ajatusmaailma on muuttunut paljon. Mä olen saanut paljon rohkeutta tehdä uusia asioita ja toteuttaa mun unelmia. Olen kasvanut henkisesti ja mun itsetunto on noussut entisestään. Täällä on ollut helppoa olla oma itsensä.

Mikä mua sitten pelottaa?

Kun mä tulen takaisin, kaikki muuttuu kertaheitolla. Mun monta vuotta tiiviinä ollut kaveriporukka hajaantuu, kun kaksi meistä muuttaa opiskelujen perässä muualle. Mä muutan ensimmäistä kertaa omaan kämppään ja aloitan koulun uudella paikkakunnalla, jossa on uudet ihmiset, uusi koulu ja uudet opettajat. 

Mä rakastan suomea, mutta täällä ollessa oon huomannut niin paljon asioita, mitkä ovat paremmin täällä. Oon miettinyt paljon, että säilyykö tämä kaikki mitä mä olen saanut täällä sitten kun mä tulen takaisin.

Hyvästit. Ne tulee olemaan vaikeat. Mä en ole todellakaan vielä valmis jättämään tätä kaikkea taakseni.