kesä amerikassa

Kesä jenkeissä lähestyy loppuaan ja fiilikset alkaa olla oikeesti haikeet. Musta on niin hassua, että tästä paikasta on tullut niin koti mulle ja näistä ihmisistä kuin toinen perhe. Mä tuun niin kaipaamaan tätä kaikkea. 

    Kun mä lähdin tänne, olin jotenkin tosi hukassa kaiken kanssa. Oman elämän, mun itteni ja tulevaisuuden kanssa. Mä oon täällä olon aikana kasvanut niin paljon. Oon ollut oikeesti onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Maiseman vaihdos teki varmasti hyvää.

Mä istun auton takapenkillä ja yritän keskittyä maisemiin, onnistumatta sitten kuitenkaan siinä. Mun mielessä pyörii ajatuksia henkilöstä, jota mä tavallaan koitan unohtaa, ja silti mä haluaisin, ettei mun tarvis.

    Me ollaan liittymässä moottoritieltä pienemmälle tielle. Edellä ajaa auto, jonka perässä on traileri. Kuski kääntyy katsomaan taaksepäin. Mä seuraan miten trailerin takaosa lähestyy ja lähestyy. Mä ajattelen -Paina jarrua. Kyllä se vielä kerkeää. 

    Rysähdys. Kaikki on muutamassa sekunnissa ohi. Muistan vaan sen tunteen, kun happi meinaa loppua ja turvavyö kiristyy mun kaulaa vasten. 

    Mä en huuda. Mä vaan istun paikoillani ja mietin -mä olen ensimmäistä kertaa kolarissa. Mä en kuollut, mutta mä olisin voinut.

Shokki tulee vasta paljon myöhemmin. Musta tuntuu, että jalat pettää alta. Pääkipu tuntuu erilaiselta kuin yleensä. On paha olo. 

    Mutustan vain leipää tajuamatta kunnolla mitä ympärillä tapahtuu.

    -Are you fine.

    -Yes.

Mä olen aina. Tai ainakin väitän niin.

Pysäyttävä hetki. Tajusin, et mä oon ihan tosi onnekas, kun saan elää.

Elämä on aika ennalta arvaamatonta. En mä osannut puoli vuotta sitten aavistaa, että mulla tulis olemaan tällainen kesä. Mä oon saanut paljon. Oppinut itsestäni ja oppinut myös kieltä. 

Mä istun tällä hetkellä näiden olohuoneessa. Lapsia ja äiti istuu täällä myös. Jotenkin ihana tunnelma. Isä laitto radiosta kuulumaan suomenkielisiä lauluja.  Niitä on vaikee kuunnella. Ne vaan kolahtaa jotenki niin syvälle.

   Tästä perheestä on tullut mulle tosi tärkeä ja rakas. Aion kirjottaa kirjeen siitä, miten onnellinen ja kiitollinen mä oon kaikesta, ja et miten paljon ne on merkinnyt mulle täällä.

Mä rakastan olla täällä. Mutta..

Haluaisin tällä hetkellä vetää ruisleipää tai jotain suomalaista ruokaa. Täällä käytetään niin erilaisia aineksia, et pää hajois, jos pitäis tehdä jotain. 

Haluaisin ottaa arskaa trampoliinilla ja katella mökin möljällä auringon laskua ja syödä samalla maailman parhaita lettuja. 

   Haluaisin myös sen sinne. Et se näkis miten paljon erilaisempaa elämä on suomessa. 

Haluaisin nukkua mun omassa huoneessa ja herätä siihen, kun pikkuveli tai isoveli tulee kaivamaan jotain pakastimesta.

Haluaisin vetää puolipakettia jäätelöä ja mennä uimaan oulunjärveen. 

Haluaisin, että elämä tois eteen vielä lisää uusia näkymiä ja paljon uusia ihmisiä, mutta myös paljon kohtaamisia tuttujen kanssa.

Mutta samalla mä haluaisin mennä sen erään kanssa vaikka sinne mäkkäriin, millä ne aina kiusaa mua. Haluaisin viedä sen johonkin kivaan pikkukahvilaan täällä. 

Haluaisin vetää ihan sikana kaupan pakastepitsoja ja syödä suoraan family size-ämpäristä minttujätskiä.

Haluaisin jutella sen kanssa pimeällä tiellä autossa elämästä ja meistä. Haluaisin piirtää katuliiduilla jotakin kaunista. Ottaa paljon hienoja kuvia, joista välittyy oikea tunnelma. 

Haluaisin nähdä jonkun kauniin rannan ja kävellä ilman sukkia ja kenkiä rantavedessä. Haluaisin kirjoittaa paljon kirjeitä ihmisille ja tuulen vietäväksi.

Haluaisin juosta se ihminen vierelläni, ja hymyillä sille kauneinta hymyäni. Haluaisin olla onnellinen vielä pitkään. 

Alan kohta oikeesti pillittää. Mun silmät vetistelee jo. Mä oon yrittäny jättää kaiken ajattelemisen myöhemmäksi ja myöhemmäksi, mutta nyt kaikki tulee jotenki päälle. 

Mä en halua mennä suomeen. Täällä on mun perhe ja koti. Mä kuulun tänne. Mä oon ollut niin onnellinen ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Ja sitten pitäis muka pystyä jättämään tää kaikki taakse ja alottaa uus elämä jossain tuntemattomassa, mikä ei houkuttele mitenkään erityisesti. 

Täällä oon tuntenu ja kokenut, että mulla on paikka tässä maailmassa. Mutta ku meen takas suomeen, oon taas takaisin samalla lähtöviivalla, missä olin ennen tänne tuloa. Mä en tiedä onko lähihoitajan opinnot mua varten. Mä en tiiä tykkäänkö asua oulussa ja millasta tulee olemaan asuminen yksin. Mä en tiedä. Mistään. Mitään.

Ihmiset kysyy multa oonko mielissään, kun mä nään mun vanhemmat ja perheen, tai ku meen takas suomeen.

Mä en osaa vastata. Parempi vaan olla hiljaa. Musta tuntuu, ettei kukaan oikeasti tiedä miltä musta tuntuu tää kaikki.

Tässä oli mun fiiliksiä kesästä. Oon tosi kiitollinen, että sain kokea tän kaiken ja paljon enemmänkin. Sydän jäi osittain sinne, mutta elämä kantaa niin kuin se on kantanut tähänkin asti. 

Pelkäsin turhaan suomeen tuloa, muuttoa ja uudessa koulussa aloittamista. Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin ❤