rakasta itseäsi

Suhtautuminen mun kroppaan.

Aloitetaampa ihan alusta. Mä olin ala-asteen aina pikkusen normaalin painoindeksin alapuolella. Alipainoinen siis. Mä olin hoikka ja hyvässä kunnossa. Harrastin liikuntaa ja söin terveellisesti.

Murrosiän tullessa kroppa kuitenkin muuttui. Lantio leveni ja painoa tuli lyhyellä aikavälillä aika reippaasti. Paino oli sen ikäiseksi normaali, mutta ei se tuntunut musta siltä. Mä olin omasta mielestä lihava. 

Mä vähensin syömistä. Välillä saatoin vetää viikon pelkällä leivällä ja hedelmillä. Aina mä en tuntenut edes nälkää. Saatoin illalla huomata, etten ollut syönyt koko päivänä mitään. 

Tein illalla vatsalihaksia. Mä vihasin mun reisiä ja vatsaa. Liikaa rasvaa, liikaa painoa. Mä en kelvannut itselleni. 

Syömishäiriötä mulle ei koskaan diagnosoitu. Enkä mä jaksa uskoa, että mulla edes oli sellaista. Suunnatonta vihaa mun kroppaa kohtaan en koskaan tuntenut, mutta kuitenkin joku siinä kuvassa, jonka itsestäni loin, oli pielessä.

Nykyään mä oon varmempi. Uskallan olla minä. Mulla ei tarvitse enää pelätä puntarin osoittamia lukemia tai sitä minkä verran uskallan syödä. Kelpaan näin, vaikka joinakin päivinä mä olen vielä epävarma.

Sellaisten vaatteiden ostaminen, joissa tunnen oloni hyväksi, auttoi paljonkin. Mun ei tarvinnut miettiä mitä muut ihmiset ajattelevat mut nähdessään. 

Katson syömishäiriötä sairastavien ihmisten kuvia ja olen ylpeä siitä, että mä en näytä siltä. Terveen ihmisen ajatukset muovaavat minä kuvaa ja niimpä mä uskon sen myös vaikuttaneen siihen, ettei mun tarvi katsoa enää itseä peilistä inhoten. 

Kun oppii rakastamaan itseä, voi myös rakastaa toisia.

kuiluja

Itken jo ennen kuin alan kirjoittamaan. Itken sille, että joskus elämästä tulee taakka, jota ei jaksa enää kantaa. Itken, koska muistan hämärästi, kun se tuntui juuri siltä. 

Tumma hahmo raiteilla.
Tasapainottelee ratakiilojen päällä.
Huppu painettuna päähän.
Katse laskettu alas.
Koska ei millään enää mitään väliä.

Junan valot mutkan takaa.
Heijastavat valoa pieneen sydämeen.
Se keinuu hiljaa.
Ylös ja alas.
Niin kuin elämä on.
Huippuja ja kuiluja.

Ei enää tiedä mihin uskoa.
Parempaan huomiseenko.
Kun on yrittänyt uskoa siihen satoja iltoja,
eikä sitä koskaan tullut.

Pisarat valuvat.
Märät hiukset liimaantuvat poskille.
Enää ei jaksa, yrittää.

Auringon himmeä hehku metsän laidalla.
Valaisee kuusen latvoja.
Jostain kaukaa kaikuu huuto.

Viimeisillä voimilla,
junan jo lähestyessä,
hahmo astuu askeleen sivuun.

Käsi vetää ylös ratapenkalta.
Kannattelee ja tukee.
Rakastaa ja välittää.
Enemmän kuin koskaan.

Yhteen punoutuneet sormet.
Painaumat metsäpolulla.
Hetken ennen kuin aurinko katoaa näkyvistä,
metsä kimmeltää kultaisena,
ja vanhan kuusen oksalla joku oikoo siipiään.

hippuja

Naurua.
Mä en pysty lopettamaan.
Oon niin väsynyt, että itkettää.
Kerrankin onnesta.

Istun ulkona auringon porottaessa taivaalta.
Kai saan hetken vain olla.
Stressaamatta mistään.
Elämästä varsinkaan.
Tai edes tulevaisuudesta.
Kun on hyvä olla juuri näin.

Mä oon opetellut kirjoittamaan onnellisuudesta.
Pienistä hipuista siellä täällä.
Tajunnut, että riitän.
Eikä mun tarvitse olla yhtään enempää tai vähempää.

pitelet kiinni

Tää on sulle, joka uskoit muhun, kun en enää itse siihen pystynyt.

Taivastako kannattelen sylissäni.
Tuulet paiskaavat maahan.
Riepottelevat, raastavat.
Pimeässä ei ketään, joka huomaisi.
Ei minua, eikä tätä oloa.

Lumipeitteellä jäljet.
Askelten kudelmat.
Tyhjyys nielaisee mukanaan minutkin.

Juoksen hiekkarannalla.
Karkuun kaikkea.
Niitä liian mustia ajatuksia elämästä,
jotka eivät kestä päivän valoa.
Eivät tänään, eivätkä huomenna.

Piiskaan itseäni.
-susta ei ole mihinkään.
Mä jopa uskon siihen nykyään.
Kai mä olen vajoamassa.
Pimeään.

Tanssin.
Mustalla asfaltilla.
Taivutus. Pyörähdys.
Sä katselet.
Kun lopetan, näen sun hymyilevän.

Kuiskaan.
-väsyttää.
Sä kierrät kätesi ympärilleni.
Puristat niin lujaa, etten melkein saa happea.

Seison sillalla.
Alhaalla tumma pyörteilevä vesi.
Halaat mua takaapäin.

Paha olo vetää mut hetkessä alas.
Romahdan.
Sä nostat mut pystyyn.
Pitelet kiinni.
Etkä enää ikinä päästä irti.

uusi alku

Aika aloittaa uusi kirja mun elämässä.

Se alkaa näin:

Kerrostalon kahdeksannen kerroksen parvekkeella seisoo tyttö. Hiukset hulmuaa tuulessa. Silmät ovat painuneet kiinni. Jos katsot oikein tarkasti, voit nähdä kasvoilla hymyn.

Tyttö sulkee parvekkeen oven ja istuutuu sängyn laidalle. Hän painaa pään käsiinsä ja antaa kyynelten tulla. Ajatukset ovat mustia. Mieli on raskas. Mutta kyynelten valuessa, taakka hänen harteiltaan kevenee.

Illalla hän makaa sängyllä ja katselee verhojen läpi tähtitaivasta. Hän unelmoi lapissa asumisesta ja valokuvaamisesta norjassa. Hän haaveilee perheestä ja kodista veden äärellä. 

Aamulla tyttö herää herätyskellon soittoon. Hän nousee, katselee ikkunasta avautumaa näkymää. Sumua ja pilvistä taivasta. Ulkona sataa vettä. Tyttö vetää farkut jalkaansa ja pujottaa hupparin päälleen. Keittiössä tyttö väsää itselleen muutamassa minuutissa puuroa. 

Tyttö polkee matkan kouluun. Hän istuu tunneilla ja haaveilee. On väsynyt, onnellinen ja väsynyt. Tyttö koittaa elää hetkessä, mutta odottaa malttamattomana viikonloppuja siinä toivossa, että tapahtuisi jotain.

Elämästä tulee arkea pienine ylä- ja alamäkineen. Päivät suoritetaan tutuksi tulleilla rutiineilla. Päivät koulussa ja illat kämpällä tai hyvällä tuurilla jonkun ystävän luona.

Tyttö kaipaa inspiraatiota. Uusia maisemia ja elämyksiä. Oli se sitten viikonloppu pohjoisessa karuissa maisemissa tai viikko Maltan lämmössä. 

Illalla hän painaa silmänsä kiinni ja näkee unia, joissa hän kävelee käsikädessä pojan kanssa. 

    Herätyskello soi ja kuva hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi hänen silmiensä edessä.

    Alkaa taas uusi aamu.

r.a.k.a.s.t.a.n

Muistatko, kun mä olin epävarma itsestäni ja mun valinnoista. 

Kun epäilin sua ja itseäni.

Kun mä en jaksanut luottaa, että joku ihminen pysyis mun vierellä oikeasti.

Kun itkin koulun vessassa ja palasin tunnille näyttäen siltä niin kuin ei olis tapahtunut mitään.

Kun satutin muita ihmisiä sillä, että satutin itseäni henkisesti.

Kun valehtelin, koska en uskaltanut puhua totta.

Kun ahdisti kaikki ihmiset mun ympärillä.

Kun ei ollut syitä elää.

Kun mulla oli paha olla, enkä uskonut parempaan huomiseen.

Kun mä olin ihan liian hajalla.

Mutta muistatko myös sen, kun mä hymyilin. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. 

Kun elämä alkoi näyttää valoisammalta.

Kun olin aidosti onnellinen.

Kun olin itsevarmempi.

Kun mä jaksoin taas tehdä asioita.

Kun mulla oli taito ymmärtää muita ja jaksoin taas kuunnella toisten huolia.

Kun maailma avautu ihan eri tavalla ja löysin oman tieni, jota kulkea.

Kun mulla tuli vahva tahto ja halu elää.

Kun viimein sanoin -mä rakastan elämää.