kuiluja

Itken jo ennen kuin alan kirjoittamaan. Itken sille, että joskus elämästä tulee taakka, jota ei jaksa enää kantaa. Itken, koska muistan hämärästi, kun se tuntui juuri siltä. 

Tumma hahmo raiteilla.
Tasapainottelee ratakiilojen päällä.
Huppu painettuna päähän.
Katse laskettu alas.
Koska ei millään enää mitään väliä.

Junan valot mutkan takaa.
Heijastavat valoa pieneen sydämeen.
Se keinuu hiljaa.
Ylös ja alas.
Niin kuin elämä on.
Huippuja ja kuiluja.

Ei enää tiedä mihin uskoa.
Parempaan huomiseenko.
Kun on yrittänyt uskoa siihen satoja iltoja,
eikä sitä koskaan tullut.

Pisarat valuvat.
Märät hiukset liimaantuvat poskille.
Enää ei jaksa, yrittää.

Auringon himmeä hehku metsän laidalla.
Valaisee kuusen latvoja.
Jostain kaukaa kaikuu huuto.

Viimeisillä voimilla,
junan jo lähestyessä,
hahmo astuu askeleen sivuun.

Käsi vetää ylös ratapenkalta.
Kannattelee ja tukee.
Rakastaa ja välittää.
Enemmän kuin koskaan.

Yhteen punoutuneet sormet.
Painaumat metsäpolulla.
Hetken ennen kuin aurinko katoaa näkyvistä,
metsä kimmeltää kultaisena,
ja vanhan kuusen oksalla joku oikoo siipiään.