perjantai 25. lokakuuta 2019

surun aalto


Eteenpäin. Taaksepäin. Eteenpäin. Keinun joka kerta korkeammalle. Kurottelen varpaillani kohti taivasta. Ehkä kohta jo yletyn pumpulipilveen, joka lipuu hiljalleen eteenpäin. Horisontista kohonneen auringon valo on saavuttanut jo rannan. Ukki kävelee ohi kantaen puita mökin saunaan. Hymyilee minulle. Kohta piipusta kiemurtelee savua. Tänään on juhannus ja sitä on odotettu pitkään. Vihdoinkin kannetaan porukalla Ukin metsästä kaatamat karahkat möljän päähän ja katsellaan, miten liekit nuolevat niiden kaarnaa. Saunassa tuoksuu tuoreet koivunlehdet, joita keräillään vielä seuraavanakin aamuna lauteilta ja lattialta.

Keinun jälleen. Eteen ja taakse. Aalto pyyhkäisee ylitseni ja tunnen, miten kyyneleet pusertuvat silmäkulmista. Olo on epätodellinen. Miten kaikki päättyi lopulta niin lyhyeen. Kuvitelma häistäni, joissa rutistaisin Ukkia tiukasti ja ottaisin onnittelut vastaan onnellisimmalla hymylläni, haihtuu pois. Ukki ei koskaan tule näkemään, mihin elämä minua kuljettaa. Enkä minä enää milloinkaan näe hänen nauravia kasvojaan ja tunne niiden lempeiden käsien nostavan minua hänen syliinsä kuuntelemaan, kun Ukki lukee Aku Ankkaa. Enkä myöskään tule kiittämään jäätelöpuikosta, jonka Ukki on juuri käynyt hakemassa terassihuoneen pakastimesta. Tuntuu, että niin paljon jäi sanomatta. Vaikka uskon kyllä, että Ukki tiesi ja tunsi sen kaiken, mitä olisin halunnut sanoa. - Olet rakas. Minulla on ikävä sinua.

Mummolan pöydälle on jaettu Uno-kortit. Vaari heittää tavanomaisia juttujaan. Ruuan jälkeen katselen, miten Vaari istuu ruskean pöydän ääressä ja on keskittynyt korjaamaan kelloa. Sitten hän nousee ja näyttää, miten kaappikello ääntää ja miten pienestä luukusta tulee esiin lintu. Illalla otetaan matsia koronassa ja syödään Vaarin mökillä kasvavista tyrneistä tehtyä soppaa.

Siirrän narisevan tuolin Vaarin sängyn viereen. Hän näyttää niin pieneltä ja heikolta peitteen alla. Käden puristus on kuitenkin jämäkkä, eikä Vaari heti päästä irti. Kuuntelemme kertomuksia sodasta ja isä kyselee Vaarilta presidenteistä ja tunnetuista vuosiluvuista. Ne tulevat kirkkaasti Vaarin suusta. Hän muistaa vieläkin. Vaikka tiedän, että Vaarin muistissa on aukkoja ja jotkin asiat eivät ole meille muille todellisuutta, tunnen lämpimän läikähdyksen sisälläni, kun Vaari muistaa sen, mikä on tässä elämässä tärkeintä. Usko on säilynyt. Ja siitä hän jaksaa muistuttaa meitä muita.

Toisinaan tuntuu, että jää pettää allani. Surun aalto on liian voimakas. Tämä taakka on ylitsepääsemättömän raskas kantaa. 

Pitäisi muistaa elää kaikkina niinä päivinä, jolloin ei kuole. 
Tuon lauseen luin erään äidin blogitekstistä. Hänen poikansa menehtyi vuosi sitten. Ja vaikka tunnen usein olevani tyytymätön elämääni, olen tästä kaikesta kiitollinen. Voin vielä yrittää muistaa elää.

6 kommenttia:

  1. Kaunis teksti. Menetyksistä on toisinaan vaikeaa selvitä. Halaus ja tsemppiä sinne! ❤

    VastaaPoista
  2. Haikeaa, mutta niin kaunista! Kaikkea hyvää sulle ja hirveesti voimia surusta selviämiseen <3

    VastaaPoista

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤