Kirjoitin näin jokin aika sitten tänne blogiin. Kyseessä oli postaus, joka kertoi masennuksesta mun kokemusten perusteella.
Yks päivä sun elämältä putoaa pohja. Sä näet maailman mustavalkoisten lasien takaa. Kaikkialla on pimeää ja kylmää.
Musta tuntuu, että tää on vaan aihe, mistä voisin kirjoittaa kymmeniä tarinoita ja tekstejä. Niimpä päätin kirjoittaa vielä ainakin yhden.
Elämä on joskus aika raakaa ja julmaa. En mä, eikä kukaan muukaan päättänyt, että hei mä ajattelin nyt sairastua masennukseen.
Mä ajattelen, että masennus on mielen sairaus. Se muuttaa sun ajatusmallia aika radikaalisti niin, että välillä on vaikea hahmottaa mitkä on sun aitoja ja oikeita ajatuksia ja mitkä taas masennuksen tuomia sairaita ajatuksia.
Mulla masennus tarkoitti sitä, että pikkuhiljaa usko mun omaan jaksamiseen, elämän haluun ja elämän iloon hiipui pois, ja niiden tilalle tuli ajatuksia siitä, ettei musta olis mihinkään, enkä mä merkannut kenellekkään mitään.
Oli tosi haastavaa uskoa siihen, mitä kaverit sano mulle. Mä epäilin liiankin usein, että kukaan ei vaan kehdannut sanoa mulle suoraan mitä ajatteli. Luulin, että ihmiset oli mun seurassa vaan siksi, ettei ne kehdanneet sanoa -sori, mutta mä en todellakaan haluais olla sun kans missään tekemisissä.
Uskon, että mun kaverit on joutuneet kestämään paljon. Näin jälkeenpäin oon vasta tajunnut, miten raskasta on elää masentuneen ihmisen kanssa. Se on raskasta, mutta mä välitän mun ystävistä niin paljon, etten mä hylkäis ketään sen takia.
Muistan mun kyselleen kymmeniä kertoja sitä, miksi ihmiset oli mun ystäviä tai mitä ne muka mussa näki.
Näin itseni ihmisenä, joka ei ollut mitään. Pelkkä kasa paskaa.
Itsetunto, joka on oleellinen osa meitä, vaikuttaa sun elämässä joka päivä ja joka hetki. Kun se lopulta hiipuu ja laskee aivan olemattomiin, on sitä vaikeaa kohottaa ylöspäin.
Pienet jutut on sulle niin fyysisesti ku henkisesti raskaita. Muistan mun vihanneen suihkussa käymistä ja hampaiden pesua, vaikka ne kuitenkin aina tein. Pieniä arkipäisiä asioita, mutta masentuneena se ei siltä todellakaan tuntunut.
Mun oli tosi vaikeaa myöntää itelleni, että mä olen oikeasti sairas. Että mulla on masennus. Mutta kun viimein sen uskalsin myöntää, alkoi elämä helpottua ajan kanssa.
Masennuksessa tulee usein takapakkeja ja sen takia mä kerkesin monta kertaa jo luulla parantuneeni, mutta sitten putosin taas pohjalle ja jouduin aloittamaan kaiken alusta.
Se, että masennus on selätetty, ei meinaa kuitenkaan sitä, etteivätkö ne asiat vaikuttaisi sun elämään vielä jatkossakin. Niin kauan aikaa menee parantua kuin on kestänyt siihen, että olet sairastunut.
Tulevaisuudessa joudun varmasti kamppailemaan masennuksen jättämien ajatusten ja asioiden kanssa. Masennus kuitenkin teki musta vahvemman ihmisen ja auttoi mua ymmärtämään paremmin muita ihmisiä. En koskaan toivonut tai toivoisi itselle masennusta, mutta olen kuitenkin jollakin tasolla kiitollinen, että mulle kävi näin.
Tärkeintä on oppia luottamaan tulevaan ja siihen, että asiat järjestyy pienillä askelilla ja ajan kuluessa.
Iso voimahalaus just sulle, joka kamppailet näiden asioiden kanssa ❤
