arkea

Tunteet vaihtelee vähän laidasta laitaan. Nautin siitä, että elämään on tullut jälleen tasainen rytmi. Motivaatio koulua kohtaan on välillä pohjalla, mutta onneksi pikkuhiljaa noussut ylöspäin. Iltaisin olen istunu autokoulun teoriatunneilla, jotka on saaneet mut väsyneeksi raskaan koulujakson takia.

Oon myös ollut onnellinen, Ystävistä, joiden kanssa voi olla koulussa ja vapaa-ajalla. Levystä, joka tuli tänään postissa ja viime viikonlopusta Oulussa.

Opisto on ollut mielessä enemmän, ku olin ajatellut. Kaipaan takaisin niin paljon. Automatkoilla hiljaisuutta kuunnellessa tulee mieleen muistoja sieltä. Kun ajattelemalla ajattelee opistovuotta, tulee mieleen myös ne huonot hetket. Niiden avulla oon kasvanut ja vahvistunut. Olen ymmärtänyt, ettei tarvi jaksaa yksin. Aina viereltä löytyy joku, joka kulkee rinnalla yhtä matkaa. Joku, joka välittää, ja kertoo miten paljon maailmassa on hyvää.

Pienen lapsen nauru. Vanhuksen hymy, kun tervehdit sitä. Ystävän halaus, kun näette pitkästä aikaa. 

pimeässä

Sammaloitunut kanto. Istun siihen ja painan pään polviani vasten. Annan silmien painua kiinni. Istun siinä ja haaveilen. Haaveilen asioista, jotka eivät voi koskaan toteutua. On yksinäinen olo. Yksinäisempi kuin pitkiin aikoihin, vaikka ympärillä on monta välittävää ja läheistä ihmistä. En osaa puhua ajatuksistani. Niistä mustista käärmeistä, jotka ovat ympärilläni minne tahansa kuljenkin. Jotka kuiskivat sanoja päähäni ja saavat minut uskomaan mitä tahansa. 

Mä haluaisin olla samanlainen kuin muut. Kaunis. Hyvä ystävä. Sellanen, joka vois olla jollekin se oikea. Haluaisin taas jaksaa elää. Mun ympärillä on ystäviä, mutten mä jaksa pitää niihin yhteyttä. Oon niin väsynyt kaikkeen. Puhumiseen ja olemiseen. Multa vaaditaan enemmän kuin mihin mä pystyn. Eikä kukaan ymmärrä, että niiden puheet satuttaa. Vie mua yhä syvemmälle pimeään. Enkä mä tiedä reittiä takaisin. 

Nousen. Pysähdyn katsomaan auringon säteitä, jotka hetken heijastuvat puiden takaa. Sitten painan pään alas ja kuljen metsäpolun takaisin kotiin. Kotiin, jossa odottaa pullantuoksuinen äiti ja pikkusisko, joka mutustaa onnellisena pullataikinan palasta.

teksti on fiktiivinen

kuvittelin kaiken olevan jo ohi

Istun keittiössä. Pöydällä on kasa lukion kirjoja. Yritän lukea enkun sanakokeeseen, mutta teksti vaan sumenee mun silmissä. Kuulen miten ääni mun pään sisällä sanoo -Sä oot niin paska. Et tuu pääsemään ees kursseja läpi. Miksi sä edes yrität. Paska. Sellanen sä oot.

ja mä annan vaan sen äänen kuulua. Se turruttaa mun omat ajatukset. Pitää vaan jaksaa yrittää, mutta musta tuntuu ettei musta oo siihen. Yrittämiseen. Mihinkään. Kaikki päivät vaan kulkee hitaasti eteenpäin niinku höyryveturi, ja mä tuun kaukana perässä. Koulun jälkeen oon niin poikki henkisesti ja fyysisesti, että haluaisin vaan nukkua. Nukkua sen kaiken väsymyksen pois. Kaipaan kesälomaa. Sitä, ettei ollut unirytmillä ollut merkitystä. Jos ei illalla saanut unta, oli aina mahollista nukkua aamulla pitkään.

Tuijotan koulukirjoja ja pudistan mielessä päätäni. Miks mä kuvittelin, että lukio ois muka mun paikka. Miten mä kuvittelin, että mulla ois ollu motivaatiota opiskella. Miten mä kuvittelin, että kaikki ois ollu kevään jälkeen ohi.

En mie sitä etteikö se ois ollu mukava. Päin vastoin. 

Mutta mun päähän ei mahtunu sellasta ajatusta, 

että joku vois oikeesti olla hyvä ihminen.

Minulle.

En mie ansainnu sellasta kohtelua.

Mie, joka olin niin paha.

Mie, joka en koskaan osannu tehä mitään oikein.

En mä ollut toivonut tällaista elämää. Ahdistusta, joka oli kaikkea muuta vahvempi. Ei se yksi sana riittäisi koskaan kertomaan, kuinka pahoillani oikeasti olin. 

Ennen mä itkin, koska oli paha olla. Nyt mä itken, koska on niin jäätävä ikävä. Tajuatko ees, kuinka paljon susta välitän. Päivästä toiseen valtaat mun ajatukset. Et anna mulle ees rauhaa, ilmestyt mun uniin öisin. Kannan sua mun heikoilla olkapäillä. Hennoilla hartioilla. Kannan sua mukanani päivästä toiseen, vaikken aina jaksaiskaan. Tajuutko, teet mun elämästä vaikeen. Joskus mä mietin, löytäispä oikeen. Sit mä tajuun, et sehän olet sä. Kenen muunkaan mä tahtoisin vierelleni kävelevän. Pysyisit vierellä aina. Tänään ja huomenna.

raskasta

Soratie mutkitteli. Pellot oli niitetty jo ennen koulun alkua. Ojasta kuului heinäsirkan siritystä. Jasmin pysähtyi. Mutkan takaa näkyi koti. Ikkunaverhot oli vedetty kiinni, mutta keittiössä paloi valo. Olikohan isä päässyt jo kotiin. Hän siirsi katseensa pihalle. Ilmassa tuoksui vastaleikattu nurmikko. Kaukana näkyi järvimaisema. Siellä isä oli joskus nuorempana käyttänyt Jasminia uimassa. Hän nosti repun paremmin olalleen ja antoi ajatusten virrata kävellessään eteenpäin.

     Kuistin pöydälle oli laitettu kynttilöitä. Niiden himmeä hehku valaisi hämärtyvää iltaa. Ovikello pärähti soimaan. Kuului askeleen ääniä ja avaimen kääntäminen lukossa ennen kuin ovi avattiin. Äiti hymyili väsyneen näköisenä ja pyysi sisälle. Jasmin laski reppunsa penkille ja istahti sitten viereiselle penkille ottamaan kengät jalastaan.

     -Venähti pitkäksi tänään työpaikalla, niin mun on pakko mennä nukkumaan. Keittiön pöydällä on valmiita voileipiä ja jääkaapissa on mummon tekemää mehua. Jutellaan aamulla sitten.

     -Joo. Nuku hyvin.

Äidin makuuhuoneen ovi meni kiinni. Jasmin laittoi puhelimen laturiin ja meni keittiöön kaivelemaan jääkaapista mehupurkkia. Missä isä on? Onkohan sillä kaikki hyvin?

Sänky tuntui oudolta. Jasmin avasi silmät. Tuijotti valkoista kattoa ja auringon säteitä, jotka leikittelivät isän tekemän maalauksen päällä.  Hän tajusi olevansa kotona.

     Liedellä oli puurokattila ja kannussa soppaa. Äiti oli varta vasten herännyt tekemään hänelle aamupalaa. Jasmin katsoi ikkunasta ulos. Siellä äiti istui keinutuolissa ja luki kirjaa.

     

     -Missä isä on?

Äiti ei vastannut heti. Näin sen silmien kostuneen.

  -Se vietiin sairaalaan tutkimuksiin. Siellä ei vielä tiedetä miten laajalle kasvain on levinnyt. Ne epäili, ettei sitä voida enää leikata.

Musta tuntu, että maailma romahti sillä hetkellä mun edessä. Jokin kouristi mun sydäntä. Pelkäsin pahinta. Sitä, ettei isä eläis enää kauan.

     

   Laskeuduin sairaalan portaita alas. Haistoin desinfiointiaineen ja muut sairaalan tuoksut. Siellä haisi aina samalta. Joskus pienempänä se oli saanut mut melkein yökkäämään. Nyt mä en jaksanu välittää. Mielessä oli vaan isä, joka oli maannut sairaalasängyssä kalpeampana kuin ennen. Sairaalta se oli näyttänyt, ja heikolta. Jos se ois seissyt, tuuli olis varmaan pystynyt kaatamaan sen.

     Avasin ulko-oven ja kävelin parkkipaikalle missä äiti jo odotti mua. Ei me paljoa puhuttu toisillemme. Ei tarvinnut. Ymmärsin jo sen olemuksesta, ettei se olis jaksanu. Kaikki oli tällä hetkellä sille liikaa. Raskasta, niin kuin mummi ois sanonut.



teksti on fikiivinen

throw back

Tasan vuosi siitä, kun oli eka päivä opistossa. Näin kaikki ne ihmiset, joitten kanssa tulisin viettämään vuoden. Olin edellisenä iltana tullu opistolle ja nukkunu jo yhen yön mun ikiomassa huoneessa. Kaikki tuntu niin epätodelliselta. En vaan voinu käsittää, että mun opistovuosi oli alkamaisillaan.

Nimet on muutettu.

Aamulla pakkasin loput kamat. Sitte lähettiin ajamaan Ouluun. Käytiin s-marketissa ostamassa mulle eväitä opistolle ja haettiin serkkupoika kyytiin, ja ajettiin peräkärry perässä Ranualle. Juteltiin kaikkee hauskaa. Opistolla mentiin sisälle ilmoittautumaan ja saatiin kämppien avaimet. Nähtiin amerikkalaisia pihalla ja isä jutteli niille kaikkee. Sitte vietiin serkun kamat ja tultiin mun kämppään. Yhessä huoneessa oli jo mun tuleva kämppis Enni. Ollaan luettu toistemme blogeja. Laitettiin kamat kaappeihin, vaihettiin verho yms. Sitte mentiin kauppaan ja ostettiin vähä jotain. Tultiin takas kämpälle ja syötiin eka iltapala täällä. Ihan outoa. En tajua, et oon opistossa, ja että opisto alkaa huomenna.

Elämä täällä opistolla on ihanaa. Eilen, ku nousin opistobussiin oli fiilis mitä parhain. Vastassa oli erkkalinjalaiset pojat, jotka tervehti mua ja ne soitti puhelimesta lauluja

Jostain kaukaa kuulu naurua. Toisilla menee hyvin, mä ajattelin. Miks mun opistovuosi ei oo päässy alkamaan vielä oikein mitenkään.

Aino ja Elise jäi ulos. Kyllä mä tiesin mistä ne puhu. Minusta. Elise oli kysyny multa iltapalan jälkeen, että miten mulla menee. Sanoin, että en tiiä. Sit se kysy meneekö hyvin vai huonosti. Näytin vaan kädellä kaaren alaspäin. En mä tiiä meneekö mulla huonosti. En mä tiiä meneekö mulla hyvin. Ku se on niin hetkittäistä. Muutamassa minuutissa mun olo saattaa muuttua toisesta laidasta laitaan. Mua satuttaa. Satuttaa se, et ne puhuu minusta. Satuttaa elämä. Satuttaa kaikki. Satuttaa se, että joku näkee et mulla ei mee hyvin. Jukka kysy multa ruokailussa, et miten menee. Sanoin sillonkin, että en tiiä. Jukka sano, et ihmisistä näkee, ku niillä menee huonosti. Mä en puhunu enää sen jälkeen mitään. En halunnu, koska tiesin, et se näki. Näki mun suojakuoren läpi.

Hyvä fiilis. Raita halas mua ulkona ja sano hyvät yöt. Sanoin sille takas. Oltiin ulkona myös lumisotaa. Sami meni toiseen porukkaan. En kehannu sitä heittää. Jospa se rohkaistuis juttelee mulle, ja mää sille. Juho on huippu tyyppi. Semmonen niin veli.

Huoneen ikkunasta näkyi puhtaan valkoiset lumikinokset. Puut, joiden oksilla oli valkoinen kuorrutus. Olin hyvästellyt varmaan puolet opistolaisista. Monia sellaisiakin, joiden kanssa en ollut ollut aiemmin missään tekemisissä. Sami oli seissyt poikaporukan ulkopuolella. Nojannut rennosti pingispöytään. Se oli hymyillyt takaisin, kun olin hyvästellyt sen. Kämpälle kävellessä mun silmät oli kostuneet. Se oli ollut ensimmäinen kerta koko opiston aikana, kun oli ollut haikea jättää ne kaikki ihmiset taakseen, ja kävellä pois.

Junan valot näkyivät mutkan takaa.

Olin lähdössä. 

Mutta minne? 

Paikkaan, jossa oli ollut paha olla. 

Mutta joka oli silti välillä tuntunut kodilta. 

Paikkaan, jossa oli ystäviä.