onnenkyyneliäkö

Elämä oli hymyillyt jonkun aikaa. Olin kattonu iltaisin auringonlaskua katolla. Eilen oli satanu vettä, mutta en ollu antanu sen vaikuttaa fiilikseen. Olin pienenä tykänny sateesta. Nykyään se ahisti. Makasin sadepäivät vaan sisällä tekemättä yhtään mitään. Porukat haukku mua laiskaksi, ku en ollu saanu otettua ittiä niskasta kiinni. Kesätyöt oli jäänyt saamatta. Tuntu, etten ois siinä mielentilassa ees pystyny tekemään kuuden tunnin työpäiviä.

Istahhin penkille ja painoin silmät kiinni. Olin väsyny siihen, että pää oli täynnä ajatuksia 24/7. Unissakaan en saanu niiltä rauhaa. Vaikka oli ollu niin paljon ressiä ja ahistuksen tunnetta, niin silti juhannus oli auttanu jaksamaan. Eliel oli ollu mun ja äidin kans mökillä. Se oli tullu mun seuraksi heittämään talviturkin, vaikka se vihas uimista yli kaiken. Oltiin istuttu märissä uikkareissa saunan lauteilla ja katottu, ku naapuri oli sytyttäny kokon palamaan. Myöhään illalla se oli istunu laiturilla yksinään aika vaisuna. Olin istunu sen viereen ja ottanu sitä kädestä kiinni. Siinä me oltiin sitte istuttu tunti sanomatta sanaakaan. Oli ollu vaan tärkeintä olla ja välittää toisesta.

Tuijotin katossa olevia julisteita. Lady Gaga katto sieltä mua takas eri asennoissa. Irvistin niille kaikille, nousin sitte jakkaralle ja revin ne katosta irti. Olin joskus vuosia sitten ollut sen suuri fani. Tuntu ettei sitä ihmistä enää ollu jäljellä, joka olin sillon ollut. Kaikki oli muuttunut niin nopeesti. Elämän tyyli ja -arvot. Menneisyys ei tuntunu omalta. Ei ollu enää mitään jäljellä siitä elämästä kuin nuo revityt julisteet lattialla. Tunsin miten kyyneleet valu poskilta kaulalle. En tienny oliko ne onnen kyyneleitä vai ei.