keskiviikko 1. elokuuta 2018

näkyisikö tulevaisuudessa valoa

Yritin toteuttaa toiveen, jossa mua pyydettiin kirjoittamaan fyysisestä väkivallasta. Fyysistä väkivaltaa on monenlaista. Tässä kertomus siitä, minkälaista se jonkun ihmisen kohdalla voisi olla. Tarina on fiktiivinen !



Seisoin peilin edessä märkä paperitollo kädessäni. Olin yrittänyt pyyhkiä selässä olevia haavoja. Roskiksessa lojui jo monta veristä paperituppoa. 

Kaikki oli tapahtunut yllättäen, vaikka tavallaan olin tiennyt sen tulevan eteen. Näin se meni aina. Saman kaavan mukaan. Ensin elämä oli mukavaa. Jopa leppoista. Sitten isä keksi syyn, miksi olin toiminut huonosti tai sanonut jotain väärää. Kunnon syytä ei ollut, mutta isälle riitti ajatus siitä, että teot olivat oikeutettuja. Virheestä rangaistiin ja rangaistus tapahtui aina fyysisen väkivallan kautta.

Pienenä olin itkenyt. Isä oli käskenyt lopettaa, mutta koska en ollut voinut, hän oli lyönyt niin kauan, etten ollut enää pystynyt itkemään. Sen jälkeen olin kovettanut itseni. En edes jaksanut muistaa, milloin olin viimeksi vuodattanut kyyneleitä.

Kipu läpäisi ruumiini. Säteili ylhäältä alas ja sivulta toiselle. Jokapuolella vihloi. Purin hammasta ja yritin tyrehdyttää pientä verivanaa, joka lähestyi hitaasti laattalattiaa. Huomenna selkä olisi mustelmilla, ja liikuntatunnilla joutuisin jälleen kerran selittelemään, mistä arvet olivat tulleet. Ensin valehtelu oli tuntunut tökeröltä, mutta viikoittaisten valehtelujen jälkeen olin oppinut kertomaan asiat kuulostaen rehelliseltä. Näin olin välttynyt turhilta kysymyksiltä ja uteluilta. Opettajien huolestuneilta katseilta. Äidille ei ollut tarvinnut valehdella. Se tiesi tasan tarkkaan, mikä tilanne oli. Isä kohteli sitä samalla tavalla kuin minuakin.

Muistin äidin kertoneen isän sairaudesta. Isä ei kuulemma osannut aina hallita tunteitaan. Äiti pelkäsi isää, silloin kun se oli vihainen. Ei se ollut uskaltanut kertoa kenellekään, minkälainen tilanne meillä kotona oikeasti oli. 

Terveydenhoitaja oli joskus katsonut mua säälien. Ehkä se oli nähnyt mun läpi, mutta jättänyt kuitenkin sanomatta ääneen, mitä oikeasti oli ajatellut. Olin huomannut sen katseen, kun olin ottanut paidan pois. Se oli varmasti nähnyt jäljet. Sinipunaisena hohkaavat kuviot.

En muistanut aikaa ennen tätä kaikkea. Kotia, ilman väkivaltaa. Turvallista elämää ja isää, jota olisin voinut sanoa rakastavani. Joskus mietin, mikä oli mun kohtalo. Näkyisikö tulevaisuudessa ikinä valoa. Ehkä vielä pystyisin antamaan anteeksi. Ymmärtämään, miksi näin oli tapahtunut. 

8 kommenttia:

  1. Miten kukaan voi olla näin hyvä kirjottamaan?!❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On vaikea sanoa itsestä, että olisin erityisen hyvä missään. Ehkä kirjoittaminen on mun vahvuus. Taito, jota mun kuuluu käyttää.
      Kiitos ! ❤

      Poista
  2. Voi ihana! Kiitos sulle niin paljon tästä! ❤ sä oot niin hyvä tässä! kaikista suurin kiitos!❤��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi että, oleppa hyvä! ❤😊😊 Ihana, että kelpaa ❤

      Poista
  3. Oot niin taitava kirjottaan��

    VastaaPoista
  4. Ihan järkyttävää, että joillekin fyysinen väkivalta on arkipäivää. Ja uskomatonta, että sinä, sinä, jolla ei asiasta (mun ymmärryksen mukaan) kokemusta ole, osaat kirjoittaa näin aidon kuulosesti aiheesta. Oliko hankala kirjottaa tää?
    Iso sydän sulle ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä. En voi uskoa, et joku ihminen voi kohdella toista ihmistä niin..
      Ja joo, ei oo henkilökohtaista kokemusta. Mielikuvitusta kehiin ja kirjoittamaan. Alku on aina haastavaa, jos ei tiedä mistä aloittaa, mutta tästä tekstistä mulla oli jonkin näköinen visio, joka helpotti kirjoittamista huomattavasti.
      Kiitos ! ❤

      Poista

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤