kaipaus valoon

Olen jakanut elämäni eri osa-alueisiin. Se aika, jota en muista. Aika, josta on hatarat mielikuvat. Nuoruus. Aikuisuuden ensiaskeleet. Nykyisyys. 

On haastavaa elää aikuisen elämää. Jaksaa käydä töissä, vaikka terveys reistailisi. Vaikka toisinaan vihaisit koko työtä, mitä teet.

Niimpä olin haaveillut irtiotosta. Olin päättänyt jättää sen elämän taakseni. Tylsät toimistopäivät tietokoneen ruutua tuijottaen. Yksinäisyyden tunteen kotona, kun kavereista ei ollut kuulunut muutamaan päivään mitään. 

Olin selaillut kuvia kohteista, joissa haluaisin käydä. Jonne haluaisin mennä. Päätin, ettei määränpäätä ollut. Menisin, minne elämä ikinä mua kuljettaisi. Matkustin ensin Lontoon kautta Berliiniin. Sieltä Uuteen-Seelantiin tarkoituksena jatkaa New Yorkiin. Elämä oli hetken aikaa tuntunut vapauttavalta. Oli ollut helppo elää hetkessä. 

Olin ylittämässä kävelytietä. Jalankulkijoille paloi vihreä. Kuuntelin musiikkia kuulokkeista ja liikenteen häly häipyi jonnekin taustalle. Rysähdys. Kipu. Ääretön tuska, jolle ei ollut loppua. Sitten pimeys, joka hetki hetkeltä saavutti minua. Kurkottelin käsillä valoa kohden, mutta en enää saanut otetta kuvajaisen reunoilta. Sitten ei enää mitään. Vain hiljaisuus. Maailma, jossa ei ollut värejä.

En tiedä, miten kauan aikaa oli kerennyt kulua, kun aloin kuulla ääniä. En vieläkään kyennyt näkemään. Kuulin ihmisten keskusteluja, joista en ymmärtänyt mitään. Kuulin, miten joku kuljetti rullilla toimivaa pöytää. Kuulin hyräilyä ja silloin tällöin musiikkia, joka olisi tavallisesti saanut minut kyyneliin. Mutta tässä maailmassa. Tässä paikassa. En tiennyt, miten itkeä.

Aika menetti merkityksensä. En kyennyt pitämään lukua tunneista tai edes päivistä. Monia miljoonia hetkiä myöhemmin kuulin äänen, jota en olisi koskaan uskonut kuulevani. Se oli matala ja lempeä. Se teki minut hetkittäin onnelliseksi, mutta kadottuaan aina uudelleen ja uudelleen, se sai minut epävarmaksi ja haavoittuvaiseksi. Ääni rauhoitteli. Tuli tunne, että se välitti. Oli läsnä.

Ääni oli vieraillut yhä useammin ja useammin. Se oli kertonut pitkästi elämästään. Lapsuudesta aikuisuuteen. Se oli kertonut elämän pienistä iloista. Haaveista ja tulevaisuudesta. Se oli sanonut odottavansa vaikka maailman loppuun saakka. Ja se odotti minua. En voinut käsittää. Minuako muka? Ihanko oikeasti.

Sinä päivänä olin kuullut radiosta kappaleen, jonka melodia oli jäänyt soimaan päässäni, kun sain kuulla olevani koomassa. Että olisi reitti, jota pitkin voisin palata takaisin. Että minun täytyisi vain etsiä ja löytää se.  Sain myös kuulla, että minua oli kaivattu. Ja että ihmiset olivat etsineet minua kaikkialta.

On vaikeaa koittaa hahmottaa, miten kaikki sitten lopulta tapahtui. Se oli hämmentävää. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Kirsikkapuiden kukat olivat auenneet nupuistaan. Luonto sädehti kevään kauneutta. Ja minun maailmaani ilmestyivät värit. Ensin kultainen, joka hiljalleen muuttui keltaiseksi. Sitten valkoinen. Tämä johtui siitä, että huone, jossa heräsin, oli kauttaaltaan valkoisen maalin peitossa. Sen jälkeen kaikki muut värit. Sinisten silmieni hehku, jossa taivas kylpi sillä hetkellä. Huulipunan väriset ruusut, jotka kimalsivat auringon valossa yöpöydälläni. 

Ja sitten kyyneleet poskillani, joista ymmärsin, että olin tullut takaisin.

Elämä jatkui. Kuntouduin sairaalassa. Harjoittelin puhumista ja esineisiin tarttumista. Opettelin alusta oikeastaan kaiken. Käveleminen vaati kaikista eniten aikaa. Jalat eivät meinanneet millään ottaa käskyjä vastaan. Aika kului ja minä elin elämäni niin sanottua parasta aikaa keskellä ventovieraita ihmisiä, jotka puhuivat minulle tuntematonta kieltä. Hoitajat puhuivat sen verran englantia, että ymmärsin juuri ja juuri riittävästi, mitä minun kuului milloinkin tehdä ja mitä seuraavaksi tapahtuisi. 

Pääsin kotiin, kun talvi alkoi tehdä jo tuloaan. Pehmeät pumpuliset lumihiutaleet peittivät kaiken alleen. Ne leijailivat laiskan näköisesti alas kuin härnäten ihmisiä ottamaan niitä kiinni kielellään. Kaupoissa soi joululaulut. Talot oli vuorattu jouluvaloilla. Kaikkialla oli onnellisen ja iloisen näköisiä ihmisiä. En tiennyt, kuuluinko tuohon joukkoon. Kykeninhän kävelemään ilman apua vain postilaatikolle ja takaisin. Olin kuitenkin onnellinen niistä pienistä askeleista, joiden avulla etenin hitaasti, mutta varmasti. Olin niin keskittynyt paranemiseen, että unohdin täysin äänen, jonka olin lukemattomat kerrat kuullut sairaalassa ollessani. Joka oli lohduttanut ja tuonut toivon hippuja elämääni.

Joulu lähestyi ja lähestyi. Paketoin kömpelöllä tyylilläni lahjat kaikista läheisimmille ystävilleni ja tietysti perheelleni. Äidille ja isälle, sekä veljelleni. Äiti olisi välttämättä halunnut, että olisin muuttanut takaisin kotiin siksi aikaa, että elämäni palautuisi takaisin normaaleihin uomiinsa. En ollut hyväksynyt ehdotusta, joten palasin asunnolleni ja hankin sinne henkilökohtaisen avustajan, joka auttoi minua aluksi käytännössä kaikessa. Pukemisesta syömiseen. Kävelemisestä suihkussa käymiseen ja niin edelleen. Meistä tuli hyvät ystävät. Todella läheiset.

Viikko ennen kiireisimpiä joulupäiviä, lähdimme kaupungille ostamaan viimeisiä joulutarvikkeita ja ruokaa. Selailin joulukortteja, kun kuulin keskustelun, joka kiinnitti huomioni.

-Alex vietätkö joulun tosiaan ihan yksin?

-Kyllä, valitettavasti. Äitini ja isäni matkustivat jouluksi Maltalle. He kyllä yrittivät houkutella minua mukaan, mutten oikein lämmennyt idealle. Joulu ei ole joulu ilman lunta ja kovia pakkasia.

Jähmetyin paikalleni. Koko kroppani tärisi kauttaaltaan. Elea ilmestyi siinä samassa viereeni, hän laski minut istumaan penkille ja näytti erittäin huolestuneelta.

-Mitä tapahtui? Oletko kunnossa?

-Tuon miehen ääni. Se kuulostaa aivan täysin samalta, kuin se ääni, jonka kuulin monta kertaa sairaalassa.

-En oikein usko Lee. Ajatteleppa, mikä todennäköisyys se olisi, että ihminen, jonka olisit tavannut Uudessa-Seelannissa, olisi yhtäkkiä täällä. 

-Olen silti aika varma. Tunnistaisin sen missä vain.

Vilkaisin hedelmähyllylle, mutta miehet olivat jo kerenneet kadota. Se siitä sitten. 

Jouluaaton aamuna kävelen jälleen postilaatikolle vilkaisemaan vielä kerran, olisiko joltain ilmestynyt joulukortteja. Vilkaisen kerran. Postilaatikko näyttää tyhjältä. Sitten vilkaisen toisen kerran ja huomaan heijastuksesta, että joku seisoo takanani. Käännyn niin nopeasti ympäri, että horjahdan. Vahvat kädet tarttuvat ympärilleni ja nostavat minut tukevasti pystyyn. 

-Sattuiko pahasti? Anteeksi, etten ollut nopeampi. Refleksit eivät ole enää niin hyvät kuin nuorempana.

-Ei oikeastaan. Kiitos.

Vilkaisen ylöspäin.

-Sinä? sanon järkyttyneenä.

-Minä, hän sanoo, hymyilee ja vakavoituu sitten.

-Alex? sanon ja olen hämilläni.

-Lee, hän sanoo, hymyilee surumielisesti ja jatkaa -Kadotin sinut vuosia sitten. Olen etsinyt sinua kissojen ja koirien kanssa. Sitten löydän sinut, enkä ole edes varma oletko sinä enää siinä. Sitten kadotan sinut uudelleen. Ja nyt. Sinä olet siinä.

Hän kertoo tarinan alusta loppuun saakka. Miten hän oli nähnyt minut Uudessa-Seelannissa ja seurannut minua. Miten hän oli nähnyt auton ajavan päälleni ja kolunnut kaikki lähimmät sairaalat löytääkseen minut. Ja sitten, miten hän oli löytänyt minut, mutta oli jo kuvitellut joutuvansa hyvästelemään. Päästämään irti. Ja lopulta unohtamaan.

Siinä hän on. Ihminen, johon ihastuin 15-vuotiaana. Ja johon kuvittelin rakastuvani. Jonka vierellä haaveilin eläväni koko loppu elämäni. Sama ihminen, joka oli sairaalassa istunut vierelläni. Pidellyt kädestäsi kiinni. Kuiskinut minulle, että minun täytyisi palata takaisin.

-Tiesitkö, että sen päivän jälkeen, kun lähdit, itkin monta iltaa peräkkäin. Olin varma, etten enää koskaan näkisi sinua, sanon.

Alex pudistelee päätään.

-Mutta tiesitkö sinä, että minä lähetin sinulle ainakin tusinan postikortteja, mutta ne kaikki palasivat avaamattomina takaisin.

Nyt vuorostaan minä pudistelen päätäni.

-Ja tiesitkö, että minä olisin lentänyt vaikka maapallon ympäri löytääkseni sinut, hän sanoo.

-Mutta niinhän sinä olet melkein tehnytkin.

Alex hymyilee ja hymyilen hänelle takaisin.

Sinä iltana vietämme joulua yhdessä ensimmäistä kertaa koskaan. Minä sytytän kynttilät ja Alex viimeistelee jouluruuat. Lopulta on aika avata lahjat.

-Olen pahoillani, ettei minulla ole lahjaa sinulle. Tämä tuli vähän yllättäen, sanon haikeasti.

-Älä ole pahoillasi. Ei se mitään. Ei tärkeintä ole lahja vaan ajatus sen antamisen taustalla.

Alex halaa minua. Nojaan hänen rintaansa vasten ja tunnen tasaiset ja vahvat sydämen lyönnit. 

Sitten hän polvistuu. Ottaa taskustaan rasian ja sanoo -Hayleen Parks. Olen etsinyt sinua vuosia. Lentänyt ympäri maailmaa. Ollut epätoivoinen ja pettynyt monia kertoja. Olen luullut kadottaneeni sinut ikuisesti. Pelännyt henkesi puolesta ja valvonut vuoksesi ainakin tuhat yötä. Mutta Lee. Jos tietäisin, että sen kaiken jälkeen saisin edes kerran nähdä sinun hymyilevän, tekisin sen kaiken uudelleen. Olen rakastumassa sinuun ja haluaisin maailman eniten olla vierelläsi silloinkin, kun elämässäsi tulee vastaan alamäkiä ja olet allapäin. 

Näen hänen silmissään kyyneleitä ja joudun räpyttelemään omani pois, jotta kykenen näkemään hänen ilmeensä. Se on täynnä välittämistä.

-Hayleen Parks. Tuletko vaimokseni?

Saan kyynelten seasta kuiskattua -Kyllä.

Alex pujottaa sormuksen sormeeni ja ottaa halaukseen. En haluaisi ikinä olla missään muualla kuin siinä. Hänen turvalliset kädet ympärilläni. Ja uskon, että tulen olemaan siinä vielä satoja, ellen tuhansia kertoja. Elämä on vielä edessäpäin. Kaikella on alku ja loppu ja minusta tuntuu, että tämä on jonkin uuden alku. Jonkin, mitä olen odottanut jo aivan liian kauan.