kohtalo

Täysikuu. Veden yllä muuten pelkkää pimeää. Kylmyys muutti hengityksen höyryksi. En voinut uskoa, että vuosia aiemmin olin seissyt tismalleen samassa paikassa ja ajatellut kuolevani. Ei se ollut ollut mikään yhden hetken tai edes illan päätös. Sitä oli jatkunut jo pidempään. Mutta sinä iltana kaikki oli kasaantunut päälle. Itsetunnon aleneminen. Itseni syyttely. Tunne, etten riitä. En kelpaa näin. Kuukausia jatkunut yksinäisyyden tunne. Henkinen väkivalta, jota kohtasin päivittäin. 

Itketti. Kaiken lopullisuus. Ilkeät kommentit, joita olin joutunut nuorempana kestämään. Ja sitten yhtäkkiä, kaikelle oli tullut loppu. Tai ainakin melkein. Olin ajatellut putoavani. Uskotellut virran painavan mut pohjaan. Olin nojannut kaidetta vasten. Kuvitellut päästäväni irti.

Sekunti. Ja toinen. Sitten olin pudottautunut takaisin tukevalle maaperälle. Perääntynyt sillalta. Kävellyt kotiin kyynelien kastellessa paidan. En tiennyt, mikä oli saanut mieleni muuttumaan. En ole varma edelleenkään. Oliko se pelkoa siitä, mitä rajan takana saattaisi olla. Pelkoa tuntea kipua.

Vuosia tapahtuman jälkeen kammoksuin siltaa. Juoksin sen yli niin lujaa kuin pääsin. Katse suunnattuna eteenpäin. Pelko, että tukevasti rakennettu silta yhtäkkiä vain romahtaisi. Että tahtomattani putoaisin tummaan ja kylmään veteen. Että se olisi kirjoitettu kohtalo, joka tekisi päätöksen matkalleni.

jos ikinä koet tämmösiä fiiliksiä, älä pelkää pyytää apua. sitä kyllä löytyy aina jostain. sä riität. oot hyvä just noin !