lähellä sinua #3

Tihkusade vain yltyi voimakkaammaksi. Jalat tahdittivat hengityksen rytmiä niiden osuessa asfalttiin. Juokseminen vei ajatukset muualle. Pois asioista, joita en kyennyt hallitsemaan. Sitten tunsin piston kyljessäni kuin joku olisi pistänyt siihen puukolla ja pysähdyin paikalleni huohottamaan nojaten käsillä polviani vasten. Näin sateen läpi hahmon, joka seisoi sillankaidetta vasten. Huppu päässä. Jalassa tennarit. Ja jokin mun sisälläni sanoi, että jotain pahaa oli tapahtunut. En tiennyt, mistä se tunne tuli, mutta juoksin koko matkan kotiin ja pysähdyin vasta ulko-ovelle etsimään taskussani olevaa avainnippua. Käteni vapisi avatessani ovea ja huomasin täriseväni.

Olin nukkunut rauhattomasti yön yli. Heräillyt hiljaisimpiinkin rasahduksiin. Tuijottanut kattoa sydämeni pamppaillessa rinnassani. Ja kalvava epävarmuuden tunne otti minut yhä enemmän valtaansa, enkä voinut tehdä muuta kuin laskea hitaasti kolmeen ja hengittää. Ja sitten puhelimen soitto vei silmistäni viimeisetkin väsymyksen rippeet.

-Maria.

Puhelimessa oli ensin hiljaista. Sitten nyyhkytysten seasta kuulin sen, mitä en olisi koskaan uskonut kuulevani. Lyyhistyin lattialle yhä pidellen puhelinta, josta kuului enää vain hiljainen tuuttaus. Paine sisälläni yltyi ja luulin kuolevani. 

-Tuukka, sain henkäistyä ja sitten kaikki pimeni silmieni edessä. 

Jokin kova painoi selkääni. Avasin silmät hämmentyneenä ja katselin kirkasta kattovalaisinta, joka oli suoraan yläpuolellani. Olin ollut hetken tajuttomana. Pudistelin päätäni. Eihän tämä voinut olla todellista. Ei tässä näin ollut pitänyt mennä. Hetki sitten olin vasta tutustunut Tuukkaan. Eikä sen matkan ollut pitänyt päättyä näin. Ei näin nopeasti.

-Sain sitten selville, miksi Tuukkaa ei ole näkynyt. Sen sisko soitti mulle ja kyseli sua. Tuukka on ollut sairaalassa osastolla jo kohta kuukauden. Tuukka oli toivonut näkevänsä sut. Sillä on tosi huono ennuste. Se varmaan kertoo itse sulle tarkemmin, jos sä menet tapaamaan sitä.

Niin Milja oli sanonut ennen kuin puhelu oli päättynyt. Ja mä vain seisoin paikoillani tajuamatta mistään mitään. Maailma ympärilläni pysähtyi. Lakkasi pyörimästä ympyrää.

Milja oli lähettänyt mulle viestillä tarkemmat tiedot Tuukan olinpaikasta. Olin ostanut liput seuraavan päivän junaan. Ainoaan, jota ei oltu buukattu vielä täyteen. Taivaanrannassa näkyvä aamuaurinko sai kyynelkanavani aukeamaan ja yritin pyyhkiä huomaamattomasti silmiäni paidanhihaan. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Kerkesin miettiä kaikki kauhuskenaariot mielessäni läpi. Tuukkaa ei kyllä auttaisi se, et mä murehtisin jostain, mistä en vielä tiennyt mitään. Se sai mut hetkeksi rauhoittumaan ja katselemaan tiiviisti ikkunasta avautumaa maisemaa, joka kylpi auringonvalossa.