varjele kaikelta pahalta #23

Pelkään hyvästejä enemmän kuin mitään muuta. Se on aina jotenkin niin lopullista. Isä kuitenkin patistaa mua lähtemään, kun en meinaa päästää sen kädestä irti. 

    - Lili rakas, alahan jo mennä. Sun pitää alkaa elämään omaa elämääsi. Älä minusta huoli. Kyllä minä täällä pärjään. 

    Käännyn vielä ovelta vilkaisemaan sitä ja näen sen silmiin kohonneet kyyneleet. Isä esittää vahvempaa kuin se on. Syvällä sisimmässään se pelkää yhtä paljon kuin minäkin. Koskaan ei voi tietää, milloin sanotaan viimeiset sanat. Enkä haluaisi silloin olla missään muualla kuin täällä. 

    Matias rutistaa mut syliinsä, kun olen vihdoin astellut sen pitkän ja valkoisen käytävän toiseen päähän ja työntynyt ovista ulos parkkipaikalle, jossa se seisoskelee odottamassa mua. 

    - Sä olet ihan liian hyvä ihminen mulle, kuiskaan sille, kun se lopulta taputtaa mua hellästi olkapäälle ja irtaannumme toisistamme. 

    - En mä ole sen parempi ihminen kuin kukaan muukaan, se sanoo ja vaikuttaa jotenkin vaisulta. 

    Nousen autoon ja laitan penkinlämmittimen päälle. Mua palelee nykyään melkein aina. 

    - Onhan sulla varmasti kaikki kamat kyydissä? Matias kysyy samalla kun ohjaa auton porteista ulos. 

    - On on. Tarkistin ainakin sata kertaa. Kesällä se ei ois niin paha, mutta näin talvella ei huvita unohtaa makuupussia tai lämpökerrastoa, sanon sille ja saan sen hymyilemään. 

    Maiju, Aada, Severi ja Julle tulevat toisella autolla. Musta vähän tuntuu, että se on ollut Matiaksen päätettävänä. Ja ei mulla kyllä ole siihen mitään valitettavaa. Siitä on ihan liian pitkä aika, kun olen saanut olla sen kanssa kahden kesken. 

    - Sä sait töistä vapaata? Matias kysyy, kun selailen hansikaslokerossa olevia cd-levyjä. 

    - No eipä niillä ollut oikeastaan vaihtoehtoja, sanon ja keskityn lukemaan kappaleiden nimiä, jotka tuntuvat kaikki olevan jollakin tavalla lapsuudesta tuttuja. 

    - Miten niin?

    En tiedä, mitä sanoa. 

    Matias katsoo mua kysyvästi.

    - Otin lopputilin, sanon ja mietin, mitenköhän Matias reagoi siihen. 

    Se vaihtaa ohituskaistalta takaisin oikeanpuoleiselle kaistalle, eikä ilme sen kasvoilla värähdäkään. Siispä annan katseeni vaellella sen kasvoilla. Tavallista terävemmissä poskipäissä ja jyrkässä leukalinjassa, joka saa sen näyttämään aina jotenkin niin itsevarmalta.

    - Pärjäätkö sä? se kysyy viimein. 

    Hätkähdän. 

    - Mitä sä meinaat?

    Se laskee kätensä välissämme olevalle tasolle ja siitä huokuva lämpö saa mut hetkellisesti irti siitä kylmyydestä, joka on ottanut musta aikoja sitten vallan. 

    - Että saatko sä nyt maksettua sun isän hoitokulut, lääkkeet ja oman elämisen? 

    Lasken käden sen käden viereen ja silitän varovasti sen kämmenen karheaa pintaa. 

    - Onko sillä jotain merkitystä sulle? kysyn. 

    - Tietysti sillä on, se sanoo, katsoo mua hämmentyneenä ja jatkaa sitten - Miksi ei olisi?

    - En mä tiedä. Ei mun asiat ole aiemmin hirveästi liikuttaneet ketään. 

    - Lili...

    Anteeksi. Mä olen niin pahoillani, etten mä osaa olla sun seurassa. Miksi tän pitää aina mennä näin. 

    Matiaksen äänessä on surullinen sointi - Mä olen vain huolissani susta. 

    - Ei sun tarvitse olla musta huolissaan, sanon, vaikka samaan aikaan olen varma siitä, etten enää koskaan kykene elämään ilman sitä. Ja mitä lähemmäksi jonkun ihmisen päästää, sitä suuremmaksi tuska muuttuu. Sitä kai se rakkauskin on. 

    - Se vaan tarkoittaa sitä, että mä välitän susta ihan liikaa. 

    - Matias Isac Leivo! Mitä sä juuri sanoit!? 

    Mun tekisi mieli huutaa tai kiljua. Tai vaikka hyppiä. 

    Olen varmaan tulossa hulluksi. 

    Ehkä mun pitää ehdottaa Matiakselle, että me käännytään takaisin ja se vie mut jonnekin hullujen huoneelle. 

    - Mä sanoin, että sä merkitset mulle enemmän kuin pitäisi.

    Mun ilme on varmasti näkemisen arvoinen. Olo on kuin joku olisi lyönyt multa ilmat pois. 

    - Voitko sä vielä toistaa sen kerran? kysyn niin hiljaa kuin ikinä kykenen sillä musta tuntuu, etten kohta enää pysty olemaan liikkumatta. Ja mun sydän hakkaa kovempaa kuin koskaan. 

    - Sanoin, että mä tykkään susta. Vieläkö mun pitää ilmaista se jotenkin toisella tavalla? se kysyy huvittuneena. 

    - Älä! sanon ja musta tuntuu, että en kohta saa enää happea. 

    - Mitä nyt? se kysyy ja sen katseeseen on eksynyt ripaus surua. 

    - Älä sano tuota enää ikinä uudelleen, ellet sä oikeasti tarkoita sitä... 

    Ääneni on muuttunut pelkäksi kuiskaukseksi. 

    Miks mun pitää pelätä tätä niin paljon. Pelätä, että jonain päivänä se sanoo, ettei ollutkaan tosissaan. Että se vain leikki mun tunteilla. Piti vähän hauskaa. 

    - Kyllä mä tarkoitin sitä ihan täydestä sydämestäni. En mä sano tuollaisia asioita ihan kevyin perustein. Sitä paitsi sä olet ensimmäinen, jolle olen oikeasti ikinä halunnut sanoa noin. 

    Matias puristaa käteni sen kämmenen sisään.

    - Sähän olet ihan jäässä, se sanoo ja sen kasvoilla ollut suru on vaihtunut huolestuneisiin katseisiin. 

    Mun kroppa alkaa tärisemään. Tunnen, miten mun huulet värisee kylmästä. 

    Äänet mun ympäriltä kaikkoaa. Yhtäkkiä on aivan hiljaista.

    - Ada?! 

    Mikaelin ääni iskee jostain kaukaisuudesta tajuntaani. Kurottelen ääntä kohti, mutta edessäni on pelkkää pimeää. Annan sen hiljalleen keinuttaa mut syvyyksiin. Yhä syvemmälle ja syvemmälle. Eikä mulla ole enää voimia taistella sitä vastaan.

    Keinun. 

    Mulla on niin kevyt olo. 

    Ja lämmin. 

tuntuu, ettei mikään riitä

Maailman hirveintä on tuntea toivoa, vaikka tietää, että tulee vaan pettymään karvaasti. Ysiluokan jälkeen oon ollut kolmessa eri koulussa, joista yksikään ei ollut se mun unelma koulu. Tiesin tasan tarkkaan, mihin tähtään ja mitä tavoittelen mun elämältä, mut siinä edessä oli pieni mutta. Tai siis ei voi oikeastaan sanoa edes, että pieni. Mä en vois opiskella ammattiin, joka on aina tuntunut kaikista omimmalta, ellen suorittais toista koulua ennen sitä. Mut mitä sitten, jos mikään ei tunnu hyvältä. Kävin mutkan lukiossa, vaihdoin amikseen ja olin amiksenkin aikana vaihtamassa alaa useampaan otteeseen. Musta tuntuu, et mun koko elämä on ollut yhtä oman paikan etsimistä. Kun tuntuu niin usein, etten kuulu minnekään tai et missään ei oo hyvä olla.

Oon ollut aina ihminen, joka yrittää ja tekee parhaansa. Oli se sitten ihmissuhteissa, koulussa tai töissä. Mun päähän on kuitenkin iskostunut yläaste ajoista lause siitä, että voisin aina olla parempi, jos vaan yrittäisin vielä enemmän. Ja onhan se tavallaan totta. Mutta usein elämäntilanne vaikuttaa ja silloin sun paras ei välttämättä riitä muille. 

Amiksen ensimmäisinä kuukausina yks opettaja sanoi mulle kahden kesken, et mun kannattais harkita lukiota. Sen mielestä kai tuhlasin mun aikaa olemalla muutaman vuoden nuorempien kans samalla luokalla, jotka oli siinä vaiheessa ainoa syy, miksi ylipäänsä jaksoin raahautua kouluun. Ja eihän se tietenkään tiennyt, että olin jo käynyt mutkan siellä ja todennut, ettei se oo mun paikka.

Toisen opintokokonaisuuden alkaessa meillä vaihtu opettajat, joista muutamasta en tykännyt henkilökohtaisesti yhtään. Toinen niistä saattoi pamauttaa kesken tunnin, ettei meistä tulis ikinä hyviä lähihoitajia. Yhdellä tunnilla olin ihan varma, etten enää kestäis sitä ja aloin ihan vakavissaan soittelemaan muihin kouluihin. Enkä tosiaan ollut ainoa, joka sitä silloin pohti.

Kolmas työharjoittelu oli paikassa, mikä ei ollut lähelläkään sitä, mitä haluaisin mun tulevaisuudessa tehdä. Mut vedin sen harkan sinnillä loppuun ja tein kaiken, mihin vain kykenin. Sain kuitenkin mun ohjaajalta palautetta, että olisin kuulemma pystynyt parempaan. Se loukkasi ja satutti syvälle. Miten kukaan voi sanoa siinä tilanteessa jollekin toiselle noin. En kuitenkaan alkanut avautumaan omista henkilökohtaisista asioista, jotka vaikutti mun jaksamiseen. En kokenut, että mun olis tarvinnut alkaa selittelemään.

Viimeisen harkan aikana mun vaari kuoli. Olin Espanjassa tuhansien kilometrien päässä kotoa ja mietin, miten ihmeessä selviäisin siitä kaikesta. Saman vuoden keväällä ukin elämä oli päättynyt. Musta tuntui, että olin ihan totaalisen rikki. Päädyin käymään harjoittelun loppuun ja pyysin lopulta vain kahta päivää vapaaksi.

Vedin koulun kahteen ja puoleen vuoteen, vaikka ensimmäinen opo, jolle asiaa ehdotin, sanoi, ettei se olis mahdollista. En kuitenkaan luovuttanut ja päädyin toisen opon luo, joka auttoi käytännön järjestelyissä ja tsemppasi mua mun tulevaisuuden haaveiden kanssa. Tein useamman kuukauden niin sanotusti kaks koulupäivää päivässä taktiikalla. Olin päivän koulussa ja illat opiskelin itsenäisiä verkkokursseja. Olin ihan äärettömän väsynyt, mutta tsemppasin itseä, ettei se kestäis loputtomiin.

Hain keväällä kouluun. Tajusin, ettei mun kouluarvosanoilla niin vain päästäkään ammattikorkeaan. Ja vaikka tiedän, että mulla on vielä mahdollisuus yrittää pääsykokeilla, mieli on aika toivoton. Tuntuu, ettei mikään riitä. Että arvosanojen perusteella mun ihmisarvo on ennemmin lähellä nollaa.

Ja vitsi, miten paljon haluaisin kirjoittaa. Kirjoittaa suoraan sielusta kaiken, mihin vain kykenen. Mutta oon huomannut, ettei ihminen kykene kaikkeen, vaikka haluaisikin. Toisinaan olo on vaan niin tyhjä. Tuntuu, etten löydä sanoja, vaikka öisin mieli kertoo mitä ihmeellisimpiä asioita ihmisistä, joiden tarinoita haluaisin päästä jakamaan. Ja on vaan niin vaikea ymmärtää, että vaikka kirjoittaminen on mulle toisinaan melkein sama asia kuin hengittäminen. En yhtäkkiä enää saakaan happea.

Oon lukenut kirjoja laidasta laitaan. Inspiroitunut niistä ja kesästä. Ollut onnellinen käsikirjoituksesta, jonka viimein sain lähetettyä kustantamon järjestämään kirjoituskilpailuun. Välillä on ollut niin turhauttavaa yrittää keskittyä kahteen asiaan samaan aikaan. Blogiin ja kirjaan. Ja ihan viimeiseksi haluan sanoa sen, miten oon niin kiitollinen kaikista kommenteista ja siitä, että luette. En kirjoittaisi tänne yhtäkään tekstiä ilman teitä. 

varjele kaikelta pahalta #22 (Matias)

Koputan muutaman kerran voimakkaasti oveen, jonka maalipinta on vuosien saatossa alkanut lohkeilemaan ja näyttää melkein siltä kuin joku olisi vetänyt siitä puukolla palasia irti. Kuuntelen, miten raskaat askeleet laahustavat ovelle ja miten ovi römähtää auki edessäni.

    - Sinä?

    Jullen kasvot ovat väsyneet ja toinen poski on mustelmilla. Se pyörittelee kädessään kynää ja katselee mua yllättyneenä.

    - Minä, sanon yrittäen pitää ääneni tavallisen kuuloisena, vaikka todellisuudessa mieleni tekisi päästää sisälläni oleva myrsky valloilleen.

    Julle nyökkää vaisuna ja kävelee edelläni olohuoneeseen, jonka yhdelle seinälle on kiinnitetty kasapäin valokuvia. Vilkaisen niitä lähempää ja tajuan niiden olevan perhealbumistamme.

    Hetken ajan olen melkein varma siitä, että sisälläni särkyy jotain. Enkä todellakaan kykene ymmärtämään, miten olen joskus kuvitellut Jullen lakanneen välittämästä meistä.

    Tiirailen erityisesti kuvaa, jossa istumme Jullen kanssa pienissä värikkäissä muovituoleissa syömässä vihreitä lipsejä. Ja mietin, miten en kykene muistamaan, milloin olen viimeksi nähnyt Jullen hymyilevän tuota samaa hymyä, joka saa sen kasvot loistamaan. 

    - Tuo taitaa olla Pudiksen suviksista, Jullen ääni kuuluu yllättäen takaani, ja säpsähdän.

    Kurkkuani kuristaa.

    Ja näen silmieni edessä vilisevän muistoja niistä vuosista, kun Julle oli kadonnut ensin muilta ja lopulta itseltäänkin. Lopulta se oli ollut vain tyhjä kuori, joka ei ollut päästänyt ketään lähelleen. Ei edes mua, vaikka olimme pitäneet lapsesta asti yhtä.

    - Et tainnut tulla käymään vaan kahvilla? Julle kysyy samalla kun se käärii epämääräisen näköistä sätkää keittiön lavuaarin vieressä.

    - En, sanon hiljaa ja sisälläni kasvanut suru on päästä valloilleen.

    - Sä se et taida polttaa edelleenkään? Julle ennemmin toteaa kuin kysyy. 

    - Ei oo ollut tarvetta, huokaisen.

    - Ja kotona sama rumba niin kuin aina ennenkin?

    Nyökkään ja Julle kääntyy katsomaan ulos. 

    Nieleskelen.

    Oksennuksen maku käy kurkussa.

    Ehkä olen sittenkin vain kuvitellut. 

    Mitä hullua mä täällä oikeastaan edes teen. 

    - Löikö isä sua koskaan?

    Ja sitten ne sanat on sanottu. Ne jäävät roikkumaan ilmaan väliimme.

    Julle on pitkään hiljaa. Niin pitkään, että alan jo epäilemään, ettei se ole edes kuullut koko kysymystä.

    - Ennemminkin vois kysyä, et milloin se ei lyönyt.

    En kykene sanomaan sanaakaan. En, vaikka lapsuuteni onnellisimmat muistot murenevat hiljalleen sisälläni.

    - Onko se sitten lyönyt suakin? Julle kysyy lopulta ja katsoo mua pitkään.

    Käännyn selkä sitä kohti ja nostan t-paidan helman ylös.

    - Ei paska!

    Jullen ääni kaikuu pienessä kaksiossa.

    - Ja sä et ole tietenkään sanonut äidille mitään? se vielä jatkaa. 

    - Kerroitko itse? kysyn vuorostaan siltä. 

    - En hullussa, se sanoo ja vetää hönkäykset sätkästä. 

    - Sä lähdit isän takia. Eikö niin? Lähdit, koska se löi. Koska sä et halunnut satuttaa äitiä. Etkä meitä muita. 

    Äänessäni ei ole lainkaan voimaa.

    Julle ei sano mitään. Eikä sen oikeastaan edes tarvitse.

    - Ja sitten kun sä et enää ollut kotona, isän piti löytää joku toinen keneen purkaa se kaikki.

Jullen silmissä kiiltelee.

    - Mä ajattelin, että pelastan kaikki, kun lähden. Sitä se isäkin mulle toitotti. Että teen teille kaikille palveluksen, jos jätän teidät rauhaan. Kun mä en kuulemma ollut sellainen poika, mitä se oli toivonut. Eikä mulla käynyt mielen vieressäkään, että se voisi tehdä niin muillekin. Luulin, että olin jotenkin sen mielestä viallinen, se sanoo ja puristaa huomaamattaan sormiaan nyrkkin. 

    Olemme siinä pitkään. Aurinko katoaa pilvimassan taakse ja taivaalta alkaa pudota vettä. 

    Lopulta Julle napsauttaa kahvinkeittimen päälle ja istumme sen pienen pyöreän pöydän ääreen samalla kun vajoamme kumpikin omiin ajatuksiimme. 

    Jos mä olisin tiennyt, olisin tehnyt jotain. 

    Mutta mitä luultavimmin en olisi tehnyt mitään. Ja todennäköisesti olisin vain ollut Jullen tilalla.

    Yhtäkkiä alan ymmärtämään sitä ihmisenä paljon paremmin. 

    Ei se valinnut elää näin. Se pakotettiin olemaan jotain, mitä se ei halunnut olla. 

    Ja se pieni ymmärryksen siemen on saada mut kyyneliin. 

varjele kaikelta pahalta #21

Kapeat sormet puristavat peitonreunaa tiukasti. Siirrän jakkaran isän sängyn viereen ja tartun käteen, joka on lämmin. Silmät ovat painuneet kiinni. Keho nousee ja laskee hengityksen tahtiin.

    Silitän hiljaa isän käden rosoista pintaa. Vuodet ovat jättäneet jälkensä. Jokainen takana oleva päivä on eletty nuiden käsien kautta. Isä on ollut aina kova tekemään töitä, ja olenkin usein ajatellut, että kun isästä aika jättäisi, se lähtisi varmaan saappaat jalassa.

    Tiedän, ettei isä herää vielä pitkään aikaan. Käytävällä vastaan tullut hoitaja oli sanonut, että isä on nyt kovissa lääkkeissä. Että on tärkeää, että se saa nyt levättyä.

    En ole ikinä nukkunut kotona ilman isää. Enkä siksi tiedä, miten tulen pärjäämään. Kukaan ei osaa sanoa, milloin isä pääsee kotiin. Ja vaikka en haluaisikaan sanoa sitä ääneen, on sekin mahdollisuus, ettei isä enää ikinä palaa.

    Kyyneleet kastelevat paidankauluksen. Päästän hetkellisesti kädestä irti ja nousen hakemaan käsipaperia, johon pyyhin kasvoni.

    Isä älä jätä mua.

    Katson piuhoja, jotka kulkevat sängyn laitaa pitkin. Miten monta johtoa tarvitaan pitämään yksi ihminen hengissä.

    En haluaisi ajatella, miten paljon isällä on varmasti ollut kipuja ennen tätä. Isä on kerta sellainen ihminen, joka ei ikinä valita mistään.

    Voi kun se olisi edes sanonut jotain.

    Istun vielä hetkeksi isän lähelle ja yritän saada iskostettua ne kasvot niin tarkkaan mieleeni, etten vain ikinä unohtaisi, miltä ne näyttävät.

    Muistan äidin sanoneen, että näytin sen mielestä enemmän isältä kuin siltä. Ja kuulemma meissä on myös jotain samaa jääräpäisyyttä. Emme kuulemma luovuta helposti. Enkä voi kun rukoilla, että se sama taivaan Isä, johon Matias uskoo, varjelisi myös isää. Varjelisi kaikelta pahalta. 

varjele kaikelta pahalta #20 (Matias)

    - Matias menetkö avaamaan? äiti huikkaa samalla, kun kantaa ohitseni painavaa pyykkikoria, joka on täynnä märkiä vaatteita. 

    Nousen hitaasti ylös sohvalta ja työnnän puhelimen taskuuni samalla kun painelen eteiseen. 

    Kukakohan siellä on tähän aikaan illasta. 

    Yksi raivostuttavimmista asioista on se, ettei kotimme ovesta näe ulos. Olen aina sanonut porukoille, että meille pitäisi hankkia ovisilmä. Mistä sitä tietää, jos siellä on vastassa murhaaja. En oikeastaan osaisi edes yllättyä, jos niin kävisi. Jullen jengin on varmasti helppo löytää meidät halutessaan. Olenkin joskus pitänyt siitä Jullelle kunnon luennon, että vaarantaessaan oman henkensä, se vaarantaa siinä sivussa koko perheen. 

    Väännän lukkoa ja työnnän oven auki. 

    Hetken tuntuu siltä kuin joku vetäisisi maton jalkojeni alta. Ja niiden muutamien sekuntien aikana toivon, että näkisin vain pahaa unta. 

    Lili seisoo portaikossa ja sen hiukset ovat valkoisten lumihiutaleiden peitossa. 

    Olen melkein varma, että hengitykseni lamaantuu hetkeksi ja sydämeni lakkaa lyömästä.

    - Voitko sä antaa mulle edes viisi minuuttia? Lili kysyy ja näyttää siltä, että on purskahtamaisillaan itkuun. 

    Mulla tekee pahaa. Tekee pahaa nähdä kyynelten kohoavan sen silmiin. Tekee pahaa nähdä se seisomassa mun ovella pyytämässä, että mä uhraisin sille elämästäni tyyliin nanosekunnin. 

    Koska kuitenkin. Sen viime tapaamisen jälkeen, olen ikävöinyt sitä enemmän kuin koskaan. Ja kai mä haluan tietää, mitä sanottavaa sillä olisi. 

    - Odota niin mä käyn hakemassa autonavaimet. Saadaan sitten olla rauhassa, sanon ja jätän sen seisoskelemaan eteiseen.

    Palatessani takaisin heilutellen avainnippua joudun nielaisemaan useamman kerran. Lili näyttää jotenkin niin viattomalta ja söpöltä yhtä aikaa. 

    Vedettyämme auton ovet kiinni ja käynnistäessäni sen, väännän lämmöt täysille sillä huomaan Lilin tärisevän.

    - Mä en usko, että sä tiedät, mutta mun isä ei ole ollut kunnossa pitkään aikaan. Se on kuitenkin tosi jääräpää, eikä suostu menemään tutkimuksiin. Oon katsonut sitä vierestä ja miettinyt, mitä mä voisin tehdä, etten menettäisi sitäkin. Isällä ei ole kauheasti säästöjä. Hyvä kun rahaa riitti jossain vaiheessa ruokaan. Sen eläkerahoilla mä en ole suostunut elämään. Etsin sitten töitä, mutta missään ei ollut paikkoja auki tai sitten ne oli sellaisia, joihin pitäisi olla joku koulutus tai työkokemusta. No sitten kaveri vinkkas, että sen tuttu voisi järkätä mulle työpaikan ja niimpä mä päädyin sinne töihin. Olen ostanut niillä rahoilla isälle lääkkeitä ja muita tarpeellisia juttuja. Joskus tuntuu, ettei sekään riitä. 

    Kyyneleet purkaantuvat vuolaina puroina Lilin poskille. Joudun puristamaan käsiäni nyrkkiin, etten vaan halaisi sitä. 

    Miksi mä en tiennyt. 

    - Enkä mä haluaisi menettää suakin, Lili sanoo hiljaa ja alkaa sitten nikotella. 

    - Et sä mua menetä, sanon niin hiljaa, etten ole varma pystyykö se kuulemaan mua. 

    - Mä vaan toivoin, että mä olisin tajunnut kertoa siitä aiemmin. En mä ajatellut, että se olisi niin iso juttu. Mutta tietysti se oli. Me tullaan kuitenkin niin erilaisista lähtökohdista ja kaikkea.

    Mä en mahda itselleni mitään sillä huomaan laskevani käteni Lilin käden päälle ja puristavani sitä hellästi. 

    - Kaikki on ihan hyvin. Ei mitään hätää. Mä olen nyt tässä, sanon ja musta tuntuu, että yritän vakuutella sillä enemmän itseäni kuin sitä.  

    Lili nyökkää hitaasti.

    - Sä olet täällä ja mä uskon sua. Eikö me olla kuitenkin voiton puolella? kysyn.

    Toivon koko sydämestäni, että näkisin sen hymyilevän. Mulla on ollut ihan järjetön ikävä sitä. Kai sitä voisi sanoa, että olen riutunut rakkaudessa. 

    - Kai me sitten, se sanoo ja hymyilee ujosti. 

    Mä lasken käteni sen olkapäälle ja toivon, etten enää ikinä joutuisi päästämään siitä irti. 

varjele kaikelta pahalta #19

Auton renkaat liukuvat jäätyneellä tiellä. Kiskon käsijarrua ylöspäin samalla kun painan jarrun pohjaan, mutta mitään ei tapahdu. Pyörin ympyrää niin kauan, että auton keula tömähtää pehmeään lumikinokseen. Onneksi vauhtia ei ole ollut juurikaan, ja noustessani ulos katsomaan vahinkoja, auto näyttää säilyneen kutakuinkin ehjänä.

    - Oletko sä kunnossa? 

    Joku on pysäyttänyt tummansinisen maasturin tienreunaan. Ikkunasta kurkistaa miehen kasvot.

    - Enköhän mä taida olla. 

    Työnnän käden taskuuni ja yritän kurotella puhelintani, jota ei kuitenkaan löydy. 

    Paksuun toppatakkiin pukeutunut mies on pistänyt hätävilkut päälle ja astelee luokseni.

    - Vaikuttais siltä, että sun menopeli on edelleen käyttökunnossa. Voisin hinata sen ylös. Multa löytyy liinakin, se sanoo ja katselee minua.

    - Jos se vaan onnistuu niin olisin ihan äärettömän kiitollinen.

    Mies jättää minut hetkeksi yksin palatessaan takaisin autolleen. Se peruuttaa maasturinsa lähemmäksi ja virittää liinan kiinni. 

    - Ja jos mä voin nyt pyytää sua menemään rattiin, se huikkaa ennen kuin kipuaa takaisin ratin taakse.

    Tungen itseni takaisin auton sisälle ja vain tuijotan lumipenkkaa, joka hiljalleen jää kauemmaksi ja kauemmaksi. Ja lopulta olen turvallisesti takaisin tiellä. 

    - Kiitos ihan älyttömästi, sanon ja puristan miehen kättä.

    - Pärjäätkö sä? 

    - Luulisin niin, sanon ja yritän viestittää katseellani, ettei minusta kannata olla huolissaan. 

    - No ei sitten muuta kuin turvallista kotimatkaa, se sanoo ja hymyilee lempeästi. 

    - Samat sanat. Nyt muakin jopa hymyilyttää hiukan.

    Aika tuntuu matelevan ajellessani rauhallisesti kohti kotia, mutta sydämeni sen sijaan ei lakkaa lyömästä kiihtyneeseen tahtiin. Ehkä se on jonkinlainen jälkireaktio siitä, että on hetken aikaa luullut pahimman tapahtuvan.

Istahdan iltapalapöytään isän kanssa, joka selailee kiinnostuneen oloisena juuri postilaatikolta hakemaani lehteä. 

    - Onko siitä Matiaksesta kuulunut mitään? se kysyy selatessaan sivuja eteenpäin. 

    - Ei, sanon hiljaa ja huomaan tuijottelevani lattiaa. 

    - On se kyllä kummallinen heppu. Se ei taida olla sun arvoinen. Ehkä sun pitäis vaan pikkuhiljaa yrittää unohtaa se. 

    En halua isän tekevän oletuksia Matiaksesta, jotka eivät oikeastaan pidä paikkaansa. 

    - Se on oikeastaan täysin mun syytä. Mä menin mokaamaan kaiken, sanon ja meinaan purskahtaa itkuun. 

    - Eiköhän ne asiat korjaannu puhumalla, isä sanoo ja katselee mua huolestuneena. 

    - No mutta kun se ei edes vastaa mun viesteihin, vaikka olen pommittanut sitä melkein joka päivä. 

    Isä on mietteliään oloinen. 

    - Kai sinä voit kysyä vaikka siltä Severiltä tai Aadalta, missä se asuu ja mennä ihan paikan päälle. 

    Enkä voi kuvailla sitä tunnetta, jonka se lause saa minussa aikaan. 

    Isä on sitten nero. 

    Miksi mä en ole tullut edes ajatelleeksi sitä. 

    Tietysti. 

    Uskon, että Aada ja Severi olisivat mun puolella, jos selittäisin niille tilanteen. En jaksa uskoa, että ne estäisivät mua tapaamasta Matiasta sillä tällä hetkellä niillä ei ole hajuakaan meidän tilanteesta. Olin ajatellut pitää tapahtumat mun ja Matiaksen välisinä. 

    Mutta ehkä nyt olisi sen aika muuttua. 

varjele kaikelta pahalta #18 (Matias)

Vesisade pakottaa mut kiiruhtamaan askeliani mukulakivikadulla. Olen kai niin ajatuksissani, etten huomaa tulleeni juuri niille kaduille, joille en ikimaailmassa astuisi vapaaehtoisesti, ellei ole kyse Jullesta ja sen hakureissuista.

    Tutut välkkyvät valot kutsuvat ohikulkijoita sisälle lämpimään ja hämyiseen baariin.

    Ohitan miehen, jonka jalat taitavat luulla hänen olevan balettitanssija sillä se hyppelee epämääräisesti baarin edustalla ja näyttää juoneen jotain vettä väkevämpää. Ohitan ikkunan, jonka takaa kuuluu pauhaavaa musiikkia ja lasien kilinää.

    Koko paikka on niin kaukana omasta todellisuudestani kuin jokin vain voi olla.

    Mun ei todellakaan kuuluisi olla täällä.

    Vilkaisen nopeasti viimeisestä ikkunasta sisään ja näen naisen kantavan tarjottimella eri kokoisia ja eri värisiä piripintaan täytettyjä laseja. Siinä naisessa on jotain häiritsevän tuttua.

    Ei kai se vaan voi olla.

    Ei se ole mahdollista. Ei vain voi.

    Mutta niin se vain on. Tummiin korkeavyötäröisiin farkkuihin ja punaiseen t-paitaan pukeutunut nainen on Lili.

    Ja vastoin kaikkia sääntöjäni, nykäisen raskaan puuoven auki ja työnnyn hämärään. Istahdan tarkoituksella tiskille, vaikkei aikomuksenani olekaan tilata mitään. Odotan Liliä samalla kun katselen ympärillä olevissa loosseissa istuvia ihmisiä. Osa näyttää olevan pahemmassa kännissä kuin laki sallii. Osa heiluu tanssilattialla ja muutama laulaa karaokea.

    Lilin ilme on näkemisen arvoinen. Sillä menee pasmat aivan sekaisin sen tajutessa, kuka on juuri istahtanut baarijakkaralle hänen työpaikallaan.

    - Matias miten sä täällä? se kysyy ja kuulen sen äänen värisevän hiukan.

    - Ohikulkumatkalla, sanon ja yritän saada siihen katsekontaktia.

    - Jos sä haluat jutella niin odota ihan muutama minuutti. Vien yhden tilauksen ja tuun sitten. Voidaan mennä vaikka tuonne perälle. Siellä ei taida olla tällä hetkellä muita.

    Nyökkään ja Lili pakenee paikalta.

    Ajatukseni ovat sohjoa. En todellakaan ole tiennyt, että joku asia voi saada mut tuntemaan oloni näin tyhjäksi.

    Mitä ihmettä mä sanon sille. Mä kuvittelin, että se on ihan erilainen. Taisin olla siinä suhteessa täysin väärässä.

    Lopulta Lili palaa.

    - Haluatko sä vettä tai jotain? se kysyy.

    - En mä kiitos.

    Seuraan sen perässä baarin takaosaan, joka taitaa olla ainut hiljainen ja suhteellisen tunnelmallinen paikka koko mestassa. Istun Liliä vastapäätä ja tunnen palan nousevan kurkkuuni.

    - Mä en olis halunnut, että sä näet mut täällä, se sanoo, kun en saa avattua ajatuksiani ääneen.

    - Ei jäänyt paljon pähkäilyn varaan, kun näin sun ilmeen, sanon hiljaa.

    - Matias. Tää ei ole sitä, mitä sä luulet tän olevan, Lili sanoo vakavana.

    - Niinhän kaikki aina sanoo. Jullekin sano, kun se alko juomaan ja tuli kännisenä kotiin ensimmäisiä kertoja. Mitä siinä ois pitänyt sanoa. Että joo et sä kyllä taida olla kännissä, vaikka näytätkin siltä. Ja että ei muuta kun autonrattiin vaan.

    - Ei tietenkään. Mutta tää on nyt aivan eri asia.

    - No mun on kyllä tosi vaikea nähdä minkäänlaista eroa, sanon, enkä voi olla peittämättä pettymystä äänessäni.

    Lilin silmiin on kohonnut kyyneliä.

    - Enhän mä voi edes tietää, voiko suhun enää luottaa tän jälkeen. Mitä mun pitäis muka ajatella tästä kaikesta? kysyn hiljaa.

    - Anna mun edes selittää, Lili pyytää ja sen ääni särkyy.

    - Mä en oikeasti taida pystyä tähän. Ensin Julle. Sitten sinä. Miten mä edes kuvittelin, että sä olet ollut mulle rehellinen. Tai niinhän mä ainakin halusin olettaa.

    - Matias...

    Lili laskee kätensä pöydällä lepäävän käteni päälle, mutta vedän omani pois. Sen katseessa on niin paljon surua, että olen pusertaa sen itseäni vasten, joten joudun kiskomaan itseni väkisellä ylös, etten vain jäisi pilaamaan sitä kaikkea itsekunnioitusta, jonka olen saanut rakennettua vuosien jälkeen.

    - Lili. Mä en oikeasti pysty tähän.

    Sitten lähden kohti oviaukkoa, jonka edessä norkoilee huppupäisiä hahmoja. En kuitenkaan kiiinnitä heihin sen enempää huomiota.

    - Matias odota! Lili vielä huutaa perääni, mutta en pysähdy.

    Ja vaikka sade kastelee minut litimäräksi ja haisen aivan uitetulta koiralta, kävelen pisimmän mahdollisen reitin takaisin autolleni. Kaiken lisäksi olen melko varma siitä, että sydämeni on juuri särkynyt. Ainakin siihen pistää niin paljon, että en olisi yhtään hämmentynyt, vaikka näkisin pian silmissäni tähtiä. 

varjele kaikelta pahalta #17 (Matias)

Ohjaan auton tiensivuun ja laitan hätävilkut päälle. Sen jälkeen riisun t-paitani ja kierrän sen rullalle, jolla yritän tyrehdyttää pahimman vuodon. Löydän auton takakontista ensiapupakkauksen ja vaihdan lopulta punaiseen nesteeseen kastuneen paidan painesiteeseen, jonka sidon vielä kiinni sideharsolla.

    Pitelen Jullen päätä sylissäni siihen asti kunnes näen ambulanssin valojen välkkeen ja ambulanssimiehet nostavat hänet paareille.

    - Pärjäätkö? toinen heistä kysyy, kun olen hetken miettimisen jälkeen päätynyt siihen tulokseen, että ajan omalla autollani sillä pieni osa sydämessäni yrittää kertoa, että minun pitäisi nähdä Lili. Vaikka taas toisaalta toinen puoli sydämestäni sanoo, että minun pitäisi mennä Jullen mukaan.

    - Enköhän mä.

    Ensihoitaja laskee hetkeksi kätensä olkapäälleni ja nousee sitten ambulanssin kyytiin.

    Jään seuraamaan autoa niin kauan, että se häviää näkyvistä. Sen jälkeen romahdan.

    Itku tulee jostain syvältä. Se saa mut haukkomaan henkeä ja koko kroppani puristuu kasaan.

    Pojat ei itke, mutta miehet ei varsinkaan.

    Isän ääni kaikuu päässäni. Ja se jos joku tekee siitä kaikesta vielä kauheampaa.

    Jotenkin todellista.

    Sillä jos isä näkisi minut nyt itkemässä, se ei varmaan pitäisi mua edes omana poikanaan.

    Puhallan sisään ja ulos. Jokainen hengitys saa sydämeni lyönnit hiljalleen tasoittumaan ja kehoni rauhoittumaan, vaikka mielessäni huutaa suurin hätä, jota olen koskaan tuntenut.

    Taivaan Isä, auta Jullea.

    Mietin mitenköhän pahasti sillä on mennyt paikat. Jalka oli näyttänyt ainakin mun silmään jäätävältä. En tiedä, kuinka syvälle puukolla oli isketty. Ambulanssimiehet kuitenkin lupailivat, ettei sitä tarvitsisi amputoida. Se jäisi kuitenkin nähtäväksi.

    Mikä sai sut liittymään siihen jengiin? Miks sun asiat lähti menemään vaan alamäkeä? Minkä takia porukat potki sut pihalle?

    En tiedä tulenko koskaan saamaan kysymyksiini vastauksia. Toisaalta niillä ei ole mitään merkitystä, ellei Julle selviä. Ja tällä hetkellä en voi tehdä sen asian eteen muuta kuin toivoa parasta.

    En voi mennä tämän näköisenä kotiin, mutta en myöskään halua Lilin näkevän minua verisenä. Se saattaisi hänen kohdallaan aiheuttaa turhia traumoja.

    Toivottavasti Jerellä on antaa lainaan joku paita.

Pyydän Jereä tulemaan vastaan autolle. Olen myös lisännyt toiveen paidasta ja kosteasta pyyhkeestä, jolla saan siistittyä itseni.

    Jere kurkistaa ikkunasta ja lompsii sitten luokseni.

    - Jätkällä käyny paha tsäkä. Kuka sua tällä kertaa veti pataan?

    Jere on ainoa ihminen, jolle olen pystynyt puhumaan kaikesta. Ja vaikka näen virneen hänen kasvoillaan, tiedän, että hän on aidosti huolissaan.

    - Julle.

    - Se on joutunut taas liemeen? Jere kysyy ja vaikenee sitten.

    Onni, että kyseinen ihminen ymmärtää mua jopa yhdestä sanasta, eikä mun tarvitse alkaa selittelemään tilannetta sen tarkemmin.

    Tyydyn vain nyökkäämään.

    Jere ojentaa kostutetun pyyhkeen ja saan sillä onneksi puhdistettua pahimmat jäljet pois. Sitten nappaan vielä sen ojennetussa kädessä olevan t-paidan ja puen sen ylleni.

    - Miten pahasti tällä kertaa?

    Osoitan vieressäni olevaa penkkiä ja Jere vakavoituu hetkessä.

    - Se on siis sairaalassa?

    Nyökkään uudelleen.

    - Meinasitko sanoa jotain sun porukoille?

    - En. Lupasin joskus kauan sitten Jullelle, ettei niiden tarvitse tietää. Ainoastaan silloin, jos se heittää veivit, mulla on lupa kertoa.

    Tunnen silmieni kostuneen ja Jerekin taitaa huomata sen sillä se vetää mut äijähalaukseen ja taputtaa muutaman kerran selkääni.

    - Kyllä se siitä. Julle on selvinnyt monista pahoista paikoista. Kyllä se selviää.

    Yritän uskotella sitä itselleni yhtä vahvasti kuin Jere tuntuu uskovan siihen sanoessaan sen ääneen.

Koputan Aadan huoneen oveen, joka on kiinni.

    - Voi tulla! Lilin ääni kuuluu huoneesta.

    Avaan oven ja astun muutaman askeleen lähemmäksi Liliä, joka on asettunut selkä muhun päin ikkunan eteen. En kykene sanomaan sille sanaakaan. Anelen vain mielessäni, että se kääntyisi.

    Joudun räpyttelemään silmiäni sillä kyyneleet kohoavat yhä uudelleen ja uudelleen.

    Ja viimein Lili kääntyy.

    Se katselee minua hetken ja rikkoo sitten välillämme olevan kuilun ottamalla muutaman askeleen mua kohti ja kiertää kätensä ympärilleni.

Olemme siinä pitkään. Annan Lilin käsien silittää hartioitani samalla kun tunnen lämmön roihuavan sydämessäni. En haluaisi sen päästävän irti, mutta kuullessamme Aadan ja Jeren äänet alakerrasta, se irrottaa kätensä ja astuu askeleen taaksepäin.

Annan silmieni eksyä Lilin silmiin, mutta sitten mun on pakko paeta käytävään.

varjele kaikelta pahalta #16 (Matias)

Muutama viikko aiemmin.

Pudotan purkan pussista kämmenelleni ja mietin, miten Jenkkivarastoni alkavat huveta hiljalleen. Yritän keskittyä laulun sanoihin samalla kun tiirailen bensamittaria, jonka valo on aikoja sitten lakannut palamasta. Lopulta huokaisen turhautuneena tajutessani, että mun täytyy pysähtyä seuraavan mahdollisen huoltsikan kohdalla, jotta mun auto ei tule simahtamaan jonnekin tienposkeen.

    Tankkaan auton ja päätän samalla, että käyn pikaisesti ostamassa uuden pussillisen Jenkkiä. Olen kai jotenkin koukussa siihen tunteeseen, että suussani maistuu aina raikkaalta.

    Työnnän oven auki ja etsin hyllyväliä, jossa olisi mahdollisesti karkit, pastillit ja purkat. En kuitenkaan pääse etenemään kovin pitkälle, kun eteeni ilmestyy aivan yllättäen nainen ja törmäämme toisiimme. Kaiken huipuksi satun vielä kolauttamaan sitä päähän kyynärpäälläni.

    Vaaleat ryöpsähtelevät laineet laskeutuvat naisen kasvojen eteen, mutta tunnistan tyypin silti.

    - Anteeksi, se sanoo ja vaikuttaa hivenen hätääntyneeltä.

    - Lili? kysyn ja samaan aikaan mua alkaa huvittaa koko tilanne.

    Lili vilkaisee minua ja näen hennon punan kohoavan hänen poskilleen.

    - Miten sä täällä? kysyn ja mietin, miten maailmankirjat ovat tainneet mennä sekaisin. Emmehän kerta ole törmänneet toisiimme vuosiin. Emme ennen sitä yhtä iltaa, joka muutti kaiken ja ehkä vähän enemmänkin.

    - Ohikulkumatkalla, Lili vastaa lopulta.

    Siirrän katseeni sen silmiin ja hymyilen.

    - En tiedä onko kohteliasta udella, mut mihin oot matkalla?

    - Aadalle. Se pyysi käymään kahvilla.

    Miten onnelliseksi minut saa pelkkä tieto siitä, että tulemme viettämään iltaa samassa paikassa.

    - Aika hauska sattuma. Mäkin olen kerta menossa sinne, sanon.

    Lili vaikuttaa hämmentyneeltä.

    - Oikeasti?

    - Jep. Aadan kaksoisveli Jere on yks mun läheisimmistä ystävistä.

    - Mä en tiennyt, että sillä on kaksoisveli.

    - Aika harva loppupeleissä tietää, ja ei ne oikeastaan edes näytä samalta, sanon ja tutkailen Lilin ilmettä, josta en kuitenkaan saa selvää.

    Lopulta Lili häviää vessaan ja mä kiiruhdan nappaamaan sen tutun ja turvallisen spearmintun makuisen purkkapussin ennen kuin kävelen takaisin autolleni. En kuitenkaan pääse lähtemään sillä kännykkäni kilahtaa saapuneen viestin merkiksi.

    Viesti on Jullelta.

    Paska tilanne päällä. Pääsetkö tulee?

    Puhelin kilahtaa uudelleen. Tällä kertaa Julle on jakanut sijaintinsa.

    Avaan kartan ja katson pientä punaista pistettä, joka ilmoittaa olevansa jossakin keskellä ei mitään. Ajomatkaa kohteeseen noin puoli tuntia.

    Aivoni tuntuvat menevän solmuun. Nämä ovat niitä kertoja, kun en todellakaan haluaisi sekaantua Jullen asioihin. Ja toisaalta nämä ovat niitä hetkiä, jolloin se todennäköisesti tarvitsee kaikista eniten apuani. Julle ei kerta ikinä pyydä multa minkäänlaisia palveluksia silloin, kun se ei ole kännissä. Ja olen satavarma siitä, että sitä se ei ainakaan tällä hetkellä ole.

    Näpyttelen vastaukseni, käynnistän auton ja painan viimein tiellä kaasun pohjaan.

    Tulossa. 

Viimeinen pätkä tiestä on kuoppainen ja joudun väistelemään pahimpien ohitse osittain metsän puolelta. Eikä mulla ole hajuakaan, missä päin maailmaa sillä hetkellä olen sillä seutu on täysin vierasta.

    Viimein näköpiiriini ilmestyy ränsistynyt talo ulkorakennuksineen. Pihassa on muutama puolikuntoisen näköinen auto ja valotolppaan on kiinnitettynä koira, joka alkaa räksyttää huomatessaan tuloni. 

    Jättäydyn tarkoituksellisesti hiukan kauemmaksi pihapiiristä ja mietin miten ihmeessä aion auttaa Jullea, koska eihän mulla ole edes mitään hajua siitä, missä täällä se on ja minkälainen tilanne on päällä. Kuitenkin Jullen piirit tuntien, tilanne ei vaikuta lainkaan lupaavalta. 

    Millaiseen liemeen sä olet oikein itsesi pistänyt.

    En kerkeä kuitenkaan pohtia tilannetta sen pidempään, kun metsästä puiden välistä vilahtaa tutun näköinen hahmo. Julle vuoroin juoksee, vuoroin raahautuu kohti autoani. Saavuttaessaan pihamaan näen hänen takanaan liikettä.

    Työnnän oven auki ja olen valmiina katoamaan pihasta niin lujaa kuin autoni ikinä kulkee. Julle rösähtää istumaan pelkääjänpaikalle ja paiskaa oven kiinni minun jo kaahatessa takaisin tulosuuntaan. 

    Päästyämme viimein maantielle uskaltauduin vilkaisemaan Jullea, joka nojaa oudossa kippurassa selkänojaa vasten ja jonka hengitys on vinkunut epäilyttävän kuuloisesti koko matkan ajan. 

    Ja sitten näen ne.

    Tummat solkenaan valuvat juovat, jotka ovat jo osittain värjänneet penkin reunaa.

    - Julle!!

    Julle ei kuitenkaan vastaa. Sen silmät ovat painuneet kiinni ja hengitys on hidastunut vaarallisen paljon. 

    Saan vaivoin kaivettua puhelimeni taskuni uumenista ja näppäiltyä ne kolme numeroa, joita en ole luullut koskaan joutuvani käyttämään, samalla kun yritän pitää auton juuri ja juuri omalla kaistallani. 

    - Hätäkeskuksessa.

varjele kaikelta pahalta #15

Talvi tekee tuloaan. Yöllä astemittarin lukemat vaipuvat lähelle nollaa ja nurmikolle jähmettynyt kuura kimaltelee aamuauringossa.

    Olen karkumatkalla sillä en kestä kysymyksiä, jotka pitävät minut hereillä öisin. Syvällä sisälläni suru takertuu kaikkialle mihin se vain ylettyy. Se yrittää tukehduttaa jokaisen hengenvedon. Saa rintani puristumaan kasaan niin että sydämeni tuntuu repeävän.

    Matias mitä sulle tapahtui? Mihin sä katosit?

    Satutinko mä sua? Miksi sä et enää vastaa mun viesteihin?

    Pidättelemäni kyyneleet purkaantuvat vuolaina. Ne pistelevät kohmeista ihoa ja jättävät siihen polttavat juovat. Mutta en kykene huuhtomaan niitä pois sillä ne muistuttavat hänestä. Ja itkeminen on ainoa keino pitää minut järjissäni, jotta ymmärtäisin, että Matias on oikeasti olemassa.

    Pahinta kaikista on se, että ihoni muistaa jokaisen kosketuksen. Ja se jos joku saa minut melkein hukkumaan.

    Voi kun sä olisit antanut jonkun auttaa sua. Ei se toivo koskaan kadonnut. Sä et ehkä vain jaksanut enää luottaa siihen. 

    Ikkunalaudalla palaa kynttilöitä, kun palaan takaisin tutulle pihamaalle. Kopistelen kengistä pahimmat mullat ulos ja riisun ne eteisen juuttimatolle. 

    - Lili otatko glögiä? kuulen isän huikkaavan keittiöstä. 

    - Tietysti, sanon ja mua hymyilyttää hiukan. 

    Isä se jaksaa pitää tyttärestään huolen. 

    Kaivelen lipaston alalaatikosta äidin kutomat villasukat ja vedän ne jalkaani. Keittiön pöydällä on höyryävä muki ja annan sormieni ottaa kaiken sen lämmön vastaan. Ulkona oli ollut yllättävän koleaa. 

    - Mitä sille Aadalle kuuluu? isä utelee. 

    - Hyvää. Siellä se kovasti pänttää koulua varten. 

    - No entäs niille pojille? Severi ja Matiashan niitten nimet taisi olla? 

    Sydämeni hakkaa hullun lailla. Miksi juuri nyt. Miksi nyt kun mä oon aivan hajalla. Mä en haluaisi valehdella isälle. Mutta en mä voi kertoa. En voi sanoa, etten mä tiedä Matiaksesta. Ja että oikeastaan se on mun omaa syytä. 

    - Ei mitään ihmeellistä. Samaa kuin aina ennenkin. 

    Isä vilkaisee mua mietteliäänä. 

    - Eikö sun pitänyt nähdä sitä Matiasta viime viikonloppuna? 

    Nielaisen ja toivon, ettei isä huomaa mun jalkojen tärisevän. 

    - Joo piti, mutta sille nousi kuume. Niillä on pyörinyt kotona jotain flunssaa. 

    - Niin no eipä sitä sitten kannata turhaan tartuttaa. Kyllähän te kerkeätte nähdä toisianne joskus toisella kertaa. 

    Nyökkään ja olen hörppiväni glögiä, vaikka kurkkuuni noussut pala estää minua juomasta. 

    Lopulta nousen, kiitän glögistä ja toivotan isälle hyvät yöt. Painan huoneeni oven kiinni ja istahdan sängynlaidalle. 

    Matias antaisit mun selittää. Mä uskon, että silloin sä ymmärtäisit. Voi kun mä edes tietäisin, että sulla on kaikki hyvin. 

viime aikojen lempparit #2

Kirjat:


Estelle Maskame, Heittäydy, jos uskallat
Jojo Moyes, Kuinka painovoimaa uhmataan
Andy Weir, Yksin marsissa
Ruta Sepetys, Harmaata valoa
Ali Shaw, Tyttö, joka muuttui lasiksi
Jojo Moyes, Ne, jotka ymmärtävät kauneutta
Jojo Moyes, Parillisia ja parittomia
Jill Santopolo, Valo, jonka kadotimme
Daniel Handler, Ja sen takia erosimme
Tuula Väisänen, Ida
Jojo Moyes, Ole niin kiltti, älä rakasta häntä
Holly Bourne, Niin käy vain elokuvissa



Blogit:


emmipulkkineen.blogspot.com
katri-itsjustmylife.blogspot.com
kepann.blogspot.com
pelkistettya.blogspot.com
ruusunpiikkejakasivarsilla.blogspot.com
a-satellite-mind.blogspot.com
solujenhelinaa.fi
surupaivakirja.fi



Ruuat:


Kanakeitto

5:n litran kattilaan:
- tomaattisurvosta 2 prk (yrtti ja chili)
- 1,5 l vettä
- yks iso tai kaks pientä parsaa
- 6 isoa porkkanaa
- paprika
- kanasuikaleita 400-600g
- mausteet kanalle: kanaliemikuutio ja kasvisliemikuutio.
- ranskankermaa tai smetanaa 2 n. 1dl prk

keitä kasvikset vedessä n. 40-50 min (niin kauan että porkkanat ovat kypsiä.)

lisää tomaattisurvos.

paista kanat pannulla. mausta oman maun mukaan. lisää keittoon.

lisää vielä lopuksi smetana tai ranskankerma.

Kaurarieskat

3dl maustamatonta jogurttia, kermaviiliä tai maitoa
1 kananmuna
2dl kaurahiutaleita
1dl kauraleseitä (voi myös korvata kaurahiutaleilla)
1-2dl vehnäjauhoja
1tl suolaa
mukaan voi myös raastaa porkkanaa

sekoita neste, kananmuna ja kaurahiutaleet 2dl. anna turvota n. 5min.

lisää suola, kauraleseet/kaurahiutaleet sekä jauhot.

lusikoi taikinasta leivinpaperille 6 leipästä ja taputtele litteäksi n. 1cm paksuisiksi, jauhoja apuna käyttäen.

paista 250 asteessa n. 15 min.


Smoothie

marjoja: mansikoita, viinimarjoja, mustikoita. mitä ikinä löytyy pakastimesta.
pari banaania
maustamatonta jogurttia
chiansiemeniä
halutessa voit lisätä jotain mehua tai esim mehukeittoa

Sovellukset:

Wattpad (sieltä löytyy kirjoja laidasta laitaan. kirjoja ei oo julkaistu minkään kustantamon kautta vaan jokainen on halutessaan voinut kirjoittaa sinne oman kirjan. on siis ilmainen. )

Lightroom (editoin kaikki instakuvat siellä. youtubesta löytyy hyviä tutoriaaleja ja sitä on mun mielestä helppo käyttää)

Musiikki:


Edward Elgar - Nimrod
HAUSER - The lonely shepherd
HAUSER - Caruso
HAUSER - River flows in you
Jurrivh - I love you - piano ballad instrumental song
Jurrivh - Say goodbye
Jurrivh - Ain't no love
Jurrivh - Falling to pieces
Jurrivh - Miss her

Jos sulla on jakaa jotain sun lemppari musiikkia, kirjoja tai vaikka blogeja niin vinkkaappa mulle! 💛