Koputan muutaman kerran voimakkaasti oveen, jonka maalipinta on vuosien saatossa alkanut lohkeilemaan ja näyttää melkein siltä kuin joku olisi vetänyt siitä puukolla palasia irti. Kuuntelen, miten raskaat askeleet laahustavat ovelle ja miten ovi römähtää auki edessäni.
- Sinä?
Jullen kasvot ovat väsyneet ja toinen poski on mustelmilla. Se pyörittelee kädessään kynää ja katselee mua yllättyneenä.
- Minä, sanon yrittäen pitää ääneni tavallisen kuuloisena, vaikka todellisuudessa mieleni tekisi päästää sisälläni oleva myrsky valloilleen.
Julle nyökkää vaisuna ja kävelee edelläni olohuoneeseen, jonka yhdelle seinälle on kiinnitetty kasapäin valokuvia. Vilkaisen niitä lähempää ja tajuan niiden olevan perhealbumistamme.
Hetken ajan olen melkein varma siitä, että sisälläni särkyy jotain. Enkä todellakaan kykene ymmärtämään, miten olen joskus kuvitellut Jullen lakanneen välittämästä meistä.
Tiirailen erityisesti kuvaa, jossa istumme Jullen kanssa pienissä värikkäissä muovituoleissa syömässä vihreitä lipsejä. Ja mietin, miten en kykene muistamaan, milloin olen viimeksi nähnyt Jullen hymyilevän tuota samaa hymyä, joka saa sen kasvot loistamaan.
- Tuo taitaa olla Pudiksen suviksista, Jullen ääni kuuluu yllättäen takaani, ja säpsähdän.
Kurkkuani kuristaa.
Ja näen silmieni edessä vilisevän muistoja niistä vuosista, kun Julle oli kadonnut ensin muilta ja lopulta itseltäänkin. Lopulta se oli ollut vain tyhjä kuori, joka ei ollut päästänyt ketään lähelleen. Ei edes mua, vaikka olimme pitäneet lapsesta asti yhtä.
- Et tainnut tulla käymään vaan kahvilla? Julle kysyy samalla kun se käärii epämääräisen näköistä sätkää keittiön lavuaarin vieressä.
- En, sanon hiljaa ja sisälläni kasvanut suru on päästä valloilleen.
- Sä se et taida polttaa edelleenkään? Julle ennemmin toteaa kuin kysyy.
- Ei oo ollut tarvetta, huokaisen.
- Ja kotona sama rumba niin kuin aina ennenkin?
Nyökkään ja Julle kääntyy katsomaan ulos.
Nieleskelen.
Oksennuksen maku käy kurkussa.
Ehkä olen sittenkin vain kuvitellut.
Mitä hullua mä täällä oikeastaan edes teen.
- Löikö isä sua koskaan?
Ja sitten ne sanat on sanottu. Ne jäävät roikkumaan ilmaan väliimme.
Julle on pitkään hiljaa. Niin pitkään, että alan jo epäilemään, ettei se ole edes kuullut koko kysymystä.
- Ennemminkin vois kysyä, et milloin se ei lyönyt.
En kykene sanomaan sanaakaan. En, vaikka lapsuuteni onnellisimmat muistot murenevat hiljalleen sisälläni.
- Onko se sitten lyönyt suakin? Julle kysyy lopulta ja katsoo mua pitkään.
Käännyn selkä sitä kohti ja nostan t-paidan helman ylös.
- Ei paska!
Jullen ääni kaikuu pienessä kaksiossa.
- Ja sä et ole tietenkään sanonut äidille mitään? se vielä jatkaa.
- Kerroitko itse? kysyn vuorostaan siltä.
- En hullussa, se sanoo ja vetää hönkäykset sätkästä.
- Sä lähdit isän takia. Eikö niin? Lähdit, koska se löi. Koska sä et halunnut satuttaa äitiä. Etkä meitä muita.
Äänessäni ei ole lainkaan voimaa.
Julle ei sano mitään. Eikä sen oikeastaan edes tarvitse.
- Ja sitten kun sä et enää ollut kotona, isän piti löytää joku toinen keneen purkaa se kaikki.
Jullen silmissä kiiltelee.
- Mä ajattelin, että pelastan kaikki, kun lähden. Sitä se isäkin mulle toitotti. Että teen teille kaikille palveluksen, jos jätän teidät rauhaan. Kun mä en kuulemma ollut sellainen poika, mitä se oli toivonut. Eikä mulla käynyt mielen vieressäkään, että se voisi tehdä niin muillekin. Luulin, että olin jotenkin sen mielestä viallinen, se sanoo ja puristaa huomaamattaan sormiaan nyrkkin.
Olemme siinä pitkään. Aurinko katoaa pilvimassan taakse ja taivaalta alkaa pudota vettä.
Lopulta Julle napsauttaa kahvinkeittimen päälle ja istumme sen pienen pyöreän pöydän ääreen samalla kun vajoamme kumpikin omiin ajatuksiimme.
Jos mä olisin tiennyt, olisin tehnyt jotain.
Mutta mitä luultavimmin en olisi tehnyt mitään. Ja todennäköisesti olisin vain ollut Jullen tilalla.
Yhtäkkiä alan ymmärtämään sitä ihmisenä paljon paremmin.
Ei se valinnut elää näin. Se pakotettiin olemaan jotain, mitä se ei halunnut olla.
Ja se pieni ymmärryksen siemen on saada mut kyyneliin.
❤❤❤
VastaaPoista❤️❤️
Poista