varjele kaikelta pahalta #17 (Matias)

Ohjaan auton tiensivuun ja laitan hätävilkut päälle. Sen jälkeen riisun t-paitani ja kierrän sen rullalle, jolla yritän tyrehdyttää pahimman vuodon. Löydän auton takakontista ensiapupakkauksen ja vaihdan lopulta punaiseen nesteeseen kastuneen paidan painesiteeseen, jonka sidon vielä kiinni sideharsolla.

    Pitelen Jullen päätä sylissäni siihen asti kunnes näen ambulanssin valojen välkkeen ja ambulanssimiehet nostavat hänet paareille.

    - Pärjäätkö? toinen heistä kysyy, kun olen hetken miettimisen jälkeen päätynyt siihen tulokseen, että ajan omalla autollani sillä pieni osa sydämessäni yrittää kertoa, että minun pitäisi nähdä Lili. Vaikka taas toisaalta toinen puoli sydämestäni sanoo, että minun pitäisi mennä Jullen mukaan.

    - Enköhän mä.

    Ensihoitaja laskee hetkeksi kätensä olkapäälleni ja nousee sitten ambulanssin kyytiin.

    Jään seuraamaan autoa niin kauan, että se häviää näkyvistä. Sen jälkeen romahdan.

    Itku tulee jostain syvältä. Se saa mut haukkomaan henkeä ja koko kroppani puristuu kasaan.

    Pojat ei itke, mutta miehet ei varsinkaan.

    Isän ääni kaikuu päässäni. Ja se jos joku tekee siitä kaikesta vielä kauheampaa.

    Jotenkin todellista.

    Sillä jos isä näkisi minut nyt itkemässä, se ei varmaan pitäisi mua edes omana poikanaan.

    Puhallan sisään ja ulos. Jokainen hengitys saa sydämeni lyönnit hiljalleen tasoittumaan ja kehoni rauhoittumaan, vaikka mielessäni huutaa suurin hätä, jota olen koskaan tuntenut.

    Taivaan Isä, auta Jullea.

    Mietin mitenköhän pahasti sillä on mennyt paikat. Jalka oli näyttänyt ainakin mun silmään jäätävältä. En tiedä, kuinka syvälle puukolla oli isketty. Ambulanssimiehet kuitenkin lupailivat, ettei sitä tarvitsisi amputoida. Se jäisi kuitenkin nähtäväksi.

    Mikä sai sut liittymään siihen jengiin? Miks sun asiat lähti menemään vaan alamäkeä? Minkä takia porukat potki sut pihalle?

    En tiedä tulenko koskaan saamaan kysymyksiini vastauksia. Toisaalta niillä ei ole mitään merkitystä, ellei Julle selviä. Ja tällä hetkellä en voi tehdä sen asian eteen muuta kuin toivoa parasta.

    En voi mennä tämän näköisenä kotiin, mutta en myöskään halua Lilin näkevän minua verisenä. Se saattaisi hänen kohdallaan aiheuttaa turhia traumoja.

    Toivottavasti Jerellä on antaa lainaan joku paita.

Pyydän Jereä tulemaan vastaan autolle. Olen myös lisännyt toiveen paidasta ja kosteasta pyyhkeestä, jolla saan siistittyä itseni.

    Jere kurkistaa ikkunasta ja lompsii sitten luokseni.

    - Jätkällä käyny paha tsäkä. Kuka sua tällä kertaa veti pataan?

    Jere on ainoa ihminen, jolle olen pystynyt puhumaan kaikesta. Ja vaikka näen virneen hänen kasvoillaan, tiedän, että hän on aidosti huolissaan.

    - Julle.

    - Se on joutunut taas liemeen? Jere kysyy ja vaikenee sitten.

    Onni, että kyseinen ihminen ymmärtää mua jopa yhdestä sanasta, eikä mun tarvitse alkaa selittelemään tilannetta sen tarkemmin.

    Tyydyn vain nyökkäämään.

    Jere ojentaa kostutetun pyyhkeen ja saan sillä onneksi puhdistettua pahimmat jäljet pois. Sitten nappaan vielä sen ojennetussa kädessä olevan t-paidan ja puen sen ylleni.

    - Miten pahasti tällä kertaa?

    Osoitan vieressäni olevaa penkkiä ja Jere vakavoituu hetkessä.

    - Se on siis sairaalassa?

    Nyökkään uudelleen.

    - Meinasitko sanoa jotain sun porukoille?

    - En. Lupasin joskus kauan sitten Jullelle, ettei niiden tarvitse tietää. Ainoastaan silloin, jos se heittää veivit, mulla on lupa kertoa.

    Tunnen silmieni kostuneen ja Jerekin taitaa huomata sen sillä se vetää mut äijähalaukseen ja taputtaa muutaman kerran selkääni.

    - Kyllä se siitä. Julle on selvinnyt monista pahoista paikoista. Kyllä se selviää.

    Yritän uskotella sitä itselleni yhtä vahvasti kuin Jere tuntuu uskovan siihen sanoessaan sen ääneen.

Koputan Aadan huoneen oveen, joka on kiinni.

    - Voi tulla! Lilin ääni kuuluu huoneesta.

    Avaan oven ja astun muutaman askeleen lähemmäksi Liliä, joka on asettunut selkä muhun päin ikkunan eteen. En kykene sanomaan sille sanaakaan. Anelen vain mielessäni, että se kääntyisi.

    Joudun räpyttelemään silmiäni sillä kyyneleet kohoavat yhä uudelleen ja uudelleen.

    Ja viimein Lili kääntyy.

    Se katselee minua hetken ja rikkoo sitten välillämme olevan kuilun ottamalla muutaman askeleen mua kohti ja kiertää kätensä ympärilleni.

Olemme siinä pitkään. Annan Lilin käsien silittää hartioitani samalla kun tunnen lämmön roihuavan sydämessäni. En haluaisi sen päästävän irti, mutta kuullessamme Aadan ja Jeren äänet alakerrasta, se irrottaa kätensä ja astuu askeleen taaksepäin.

Annan silmieni eksyä Lilin silmiin, mutta sitten mun on pakko paeta käytävään.