tuntuu, ettei mikään riitä

Maailman hirveintä on tuntea toivoa, vaikka tietää, että tulee vaan pettymään karvaasti. Ysiluokan jälkeen oon ollut kolmessa eri koulussa, joista yksikään ei ollut se mun unelma koulu. Tiesin tasan tarkkaan, mihin tähtään ja mitä tavoittelen mun elämältä, mut siinä edessä oli pieni mutta. Tai siis ei voi oikeastaan sanoa edes, että pieni. Mä en vois opiskella ammattiin, joka on aina tuntunut kaikista omimmalta, ellen suorittais toista koulua ennen sitä. Mut mitä sitten, jos mikään ei tunnu hyvältä. Kävin mutkan lukiossa, vaihdoin amikseen ja olin amiksenkin aikana vaihtamassa alaa useampaan otteeseen. Musta tuntuu, et mun koko elämä on ollut yhtä oman paikan etsimistä. Kun tuntuu niin usein, etten kuulu minnekään tai et missään ei oo hyvä olla.

Oon ollut aina ihminen, joka yrittää ja tekee parhaansa. Oli se sitten ihmissuhteissa, koulussa tai töissä. Mun päähän on kuitenkin iskostunut yläaste ajoista lause siitä, että voisin aina olla parempi, jos vaan yrittäisin vielä enemmän. Ja onhan se tavallaan totta. Mutta usein elämäntilanne vaikuttaa ja silloin sun paras ei välttämättä riitä muille. 

Amiksen ensimmäisinä kuukausina yks opettaja sanoi mulle kahden kesken, et mun kannattais harkita lukiota. Sen mielestä kai tuhlasin mun aikaa olemalla muutaman vuoden nuorempien kans samalla luokalla, jotka oli siinä vaiheessa ainoa syy, miksi ylipäänsä jaksoin raahautua kouluun. Ja eihän se tietenkään tiennyt, että olin jo käynyt mutkan siellä ja todennut, ettei se oo mun paikka.

Toisen opintokokonaisuuden alkaessa meillä vaihtu opettajat, joista muutamasta en tykännyt henkilökohtaisesti yhtään. Toinen niistä saattoi pamauttaa kesken tunnin, ettei meistä tulis ikinä hyviä lähihoitajia. Yhdellä tunnilla olin ihan varma, etten enää kestäis sitä ja aloin ihan vakavissaan soittelemaan muihin kouluihin. Enkä tosiaan ollut ainoa, joka sitä silloin pohti.

Kolmas työharjoittelu oli paikassa, mikä ei ollut lähelläkään sitä, mitä haluaisin mun tulevaisuudessa tehdä. Mut vedin sen harkan sinnillä loppuun ja tein kaiken, mihin vain kykenin. Sain kuitenkin mun ohjaajalta palautetta, että olisin kuulemma pystynyt parempaan. Se loukkasi ja satutti syvälle. Miten kukaan voi sanoa siinä tilanteessa jollekin toiselle noin. En kuitenkaan alkanut avautumaan omista henkilökohtaisista asioista, jotka vaikutti mun jaksamiseen. En kokenut, että mun olis tarvinnut alkaa selittelemään.

Viimeisen harkan aikana mun vaari kuoli. Olin Espanjassa tuhansien kilometrien päässä kotoa ja mietin, miten ihmeessä selviäisin siitä kaikesta. Saman vuoden keväällä ukin elämä oli päättynyt. Musta tuntui, että olin ihan totaalisen rikki. Päädyin käymään harjoittelun loppuun ja pyysin lopulta vain kahta päivää vapaaksi.

Vedin koulun kahteen ja puoleen vuoteen, vaikka ensimmäinen opo, jolle asiaa ehdotin, sanoi, ettei se olis mahdollista. En kuitenkaan luovuttanut ja päädyin toisen opon luo, joka auttoi käytännön järjestelyissä ja tsemppasi mua mun tulevaisuuden haaveiden kanssa. Tein useamman kuukauden niin sanotusti kaks koulupäivää päivässä taktiikalla. Olin päivän koulussa ja illat opiskelin itsenäisiä verkkokursseja. Olin ihan äärettömän väsynyt, mutta tsemppasin itseä, ettei se kestäis loputtomiin.

Hain keväällä kouluun. Tajusin, ettei mun kouluarvosanoilla niin vain päästäkään ammattikorkeaan. Ja vaikka tiedän, että mulla on vielä mahdollisuus yrittää pääsykokeilla, mieli on aika toivoton. Tuntuu, ettei mikään riitä. Että arvosanojen perusteella mun ihmisarvo on ennemmin lähellä nollaa.

Ja vitsi, miten paljon haluaisin kirjoittaa. Kirjoittaa suoraan sielusta kaiken, mihin vain kykenen. Mutta oon huomannut, ettei ihminen kykene kaikkeen, vaikka haluaisikin. Toisinaan olo on vaan niin tyhjä. Tuntuu, etten löydä sanoja, vaikka öisin mieli kertoo mitä ihmeellisimpiä asioita ihmisistä, joiden tarinoita haluaisin päästä jakamaan. Ja on vaan niin vaikea ymmärtää, että vaikka kirjoittaminen on mulle toisinaan melkein sama asia kuin hengittäminen. En yhtäkkiä enää saakaan happea.

Oon lukenut kirjoja laidasta laitaan. Inspiroitunut niistä ja kesästä. Ollut onnellinen käsikirjoituksesta, jonka viimein sain lähetettyä kustantamon järjestämään kirjoituskilpailuun. Välillä on ollut niin turhauttavaa yrittää keskittyä kahteen asiaan samaan aikaan. Blogiin ja kirjaan. Ja ihan viimeiseksi haluan sanoa sen, miten oon niin kiitollinen kaikista kommenteista ja siitä, että luette. En kirjoittaisi tänne yhtäkään tekstiä ilman teitä.