keskiviikko 27. toukokuuta 2020

tuntuu, ettei mikään riitä

Maailman hirveintä on tuntea toivoa, vaikka tietää, että tulee vaan pettymään karvaasti. Ysiluokan jälkeen oon ollut kolmessa eri koulussa, joista yksikään ei ollut se mun unelma koulu. Tiesin tasan tarkkaan, mihin tähtään ja mitä tavoittelen mun elämältä, mut siinä edessä oli pieni mutta. Tai siis ei voi oikeastaan sanoa edes, että pieni. Mä en vois opiskella ammattiin, joka on aina tuntunut kaikista omimmalta, ellen suorittais toista koulua ennen sitä. Mut mitä sitten, jos mikään ei tunnu hyvältä. Kävin mutkan lukiossa, vaihdoin amikseen ja olin amiksenkin aikana vaihtamassa alaa useampaan otteeseen. Musta tuntuu, et mun koko elämä on ollut yhtä oman paikan etsimistä. Kun tuntuu niin usein, etten kuulu minnekään tai et missään ei oo hyvä olla.

Oon ollut aina ihminen, joka yrittää ja tekee parhaansa. Oli se sitten ihmissuhteissa, koulussa tai töissä. Mun päähän on kuitenkin iskostunut yläaste ajoista lause siitä, että voisin aina olla parempi, jos vaan yrittäisin vielä enemmän. Ja onhan se tavallaan totta. Mutta usein elämäntilanne vaikuttaa ja silloin sun paras ei välttämättä riitä muille. 

Amiksen ensimmäisinä kuukausina yks opettaja sanoi mulle kahden kesken, et mun kannattais harkita lukiota. Sen mielestä kai tuhlasin mun aikaa olemalla muutaman vuoden nuorempien kans samalla luokalla, jotka oli siinä vaiheessa ainoa syy, miksi ylipäänsä jaksoin raahautua kouluun. Ja eihän se tietenkään tiennyt, että olin jo käynyt mutkan siellä ja todennut, ettei se oo mun paikka.

Toisen opintokokonaisuuden alkaessa meillä vaihtu opettajat, joista muutamasta en tykännyt henkilökohtaisesti yhtään. Toinen niistä saattoi pamauttaa kesken tunnin, ettei meistä tulis ikinä hyviä lähihoitajia. Yhdellä tunnilla olin ihan varma, etten enää kestäis sitä ja aloin ihan vakavissaan soittelemaan muihin kouluihin. Enkä tosiaan ollut ainoa, joka sitä silloin pohti.

Kolmas työharjoittelu oli paikassa, mikä ei ollut lähelläkään sitä, mitä haluaisin mun tulevaisuudessa tehdä. Mut vedin sen harkan sinnillä loppuun ja tein kaiken, mihin vain kykenin. Sain kuitenkin mun ohjaajalta palautetta, että olisin kuulemma pystynyt parempaan. Se loukkasi ja satutti syvälle. Miten kukaan voi sanoa siinä tilanteessa jollekin toiselle noin. En kuitenkaan alkanut avautumaan omista henkilökohtaisista asioista, jotka vaikutti mun jaksamiseen. En kokenut, että mun olis tarvinnut alkaa selittelemään.

Viimeisen harkan aikana mun vaari kuoli. Olin Espanjassa tuhansien kilometrien päässä kotoa ja mietin, miten ihmeessä selviäisin siitä kaikesta. Saman vuoden keväällä ukin elämä oli päättynyt. Musta tuntui, että olin ihan totaalisen rikki. Päädyin käymään harjoittelun loppuun ja pyysin lopulta vain kahta päivää vapaaksi.

Vedin koulun kahteen ja puoleen vuoteen, vaikka ensimmäinen opo, jolle asiaa ehdotin, sanoi, ettei se olis mahdollista. En kuitenkaan luovuttanut ja päädyin toisen opon luo, joka auttoi käytännön järjestelyissä ja tsemppasi mua mun tulevaisuuden haaveiden kanssa. Tein useamman kuukauden niin sanotusti kaks koulupäivää päivässä taktiikalla. Olin päivän koulussa ja illat opiskelin itsenäisiä verkkokursseja. Olin ihan äärettömän väsynyt, mutta tsemppasin itseä, ettei se kestäis loputtomiin.

Hain keväällä kouluun. Tajusin, ettei mun kouluarvosanoilla niin vain päästäkään ammattikorkeaan. Ja vaikka tiedän, että mulla on vielä mahdollisuus yrittää pääsykokeilla, mieli on aika toivoton. Tuntuu, ettei mikään riitä. Että arvosanojen perusteella mun ihmisarvo on ennemmin lähellä nollaa.

Ja vitsi, miten paljon haluaisin kirjoittaa. Kirjoittaa suoraan sielusta kaiken, mihin vain kykenen. Mutta oon huomannut, ettei ihminen kykene kaikkeen, vaikka haluaisikin. Toisinaan olo on vaan niin tyhjä. Tuntuu, etten löydä sanoja, vaikka öisin mieli kertoo mitä ihmeellisimpiä asioita ihmisistä, joiden tarinoita haluaisin päästä jakamaan. Ja on vaan niin vaikea ymmärtää, että vaikka kirjoittaminen on mulle toisinaan melkein sama asia kuin hengittäminen. En yhtäkkiä enää saakaan happea.

Oon lukenut kirjoja laidasta laitaan. Inspiroitunut niistä ja kesästä. Ollut onnellinen käsikirjoituksesta, jonka viimein sain lähetettyä kustantamon järjestämään kirjoituskilpailuun. Välillä on ollut niin turhauttavaa yrittää keskittyä kahteen asiaan samaan aikaan. Blogiin ja kirjaan. Ja ihan viimeiseksi haluan sanoa sen, miten oon niin kiitollinen kaikista kommenteista ja siitä, että luette. En kirjoittaisi tänne yhtäkään tekstiä ilman teitä. 

6 kommenttia:

  1. Paljon tsemppiä! Tuo kuulostaa niin tutulta, että omaa paikkaa on vaikea löytää, jotenkin joskus kadehdin niitä, jotka löytää heti sen omalta tuntuvan ammatin ja pääsee sinne vielä. Oon nytkin aika hukassa oman tulevaisuuden kanssa, oikeastaan oon ollut ysiluokasta asti. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ❤️ Tsemppiä sullekin. Toivon, et löydetään molemmat se oma juttu ja oma paikka. Ja joo välillä tuntuu, et en vaan pysty olemaan onnellinen toisten saavutuksista tai onnesta. Pitäis koittaa vaan keskittyä omaan elämään ja tähdätä niitä omia unelmia kohti, eikä verrata toisiin. Niinku Maijukin sen uusimmalla videolla sano niin menestyminen merkitsee jokaiselle eri asioita. Mut kyllä me täältä vielä noustaan ☀️✨

      Poista
    2. Kiitos! Ja niimpä, toivottavasti se oma paikka vielä löytyy meilläkin.

      Poista
  2. Olen itsekin kohdannut tuota "olisit pystynyt parempaan" -asennetta nimenomaan koulussa, ja jopa omalta kaveriltani. Siitä tulee helposti sellainen olo, ettei riitä muille, vaikka olisitkin tehnyt juuri siinä tilanteessa parhaasi. Niin kuin sanoit, suoritukseen vaikuttaa moni muukin asia kuin vain oma asenne. Silloin kun ei itse ole täysissä voimissaan syystä X, tuollainen "sinun olisi pitänyt pystyä paljon parempaan suoritukseen" -asenne on syvältä. Se loukkaa ja voi jäädä kummittelemaan vuosiksi mieleen.

    Olen siirtymässä syksyllä peruskoulusta lukioon, ja mua totta puhuen hieman hirvittää se, millä tavalla tuun siellä pärjäämään. Haluaisin pärjätä siellä yhtä hyvin kuin peruskoulussa, mutta lukiossa opiskelu on kuitenkin niin erilaista ja vaativampaa. Ja vaikka yritän olla vertailematta itseäni muihin, oman paineensa tuohon lukioon tuo mulla se, että isoveli pääsi viime keväänä ylioppilaaksi niin hyvin arvosanoin. Jotenkin sitä vain haluaisi olla yhtä hyvä kuin se toinenkin, vaikka pitäisi keskittyä siihen omaan elämäänsä ja omiin tavoitteisiin, ei siihen, mitä joku muu on saavuttanut.

    Tsemppiä sulle! Uskon, että tuut vielä löytämään oman paikkasi tässä maailmassa ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ku ihmiset muistais ajatella myös enemmän toisia ja sitä, et muilla voi olla oikeesti tosi vakaviakin juttuja taustalla, jotka vaikuttaa. Mutta vaikka ei oiskaan, niin ei me mitenkään olla kaikki yhtä hyviä samoissa jutuissa, ja pitäis osata arvostaa sitäkin.

      Uskon, et tuut kyllä pärjäämään lukiossa. Tärkeintä on keskittyä siihen, mikä on itelle tärkeetä. Panostaa niihin aineisiin, jotka kiinnostaa ja joita aikoo kirjottaa. Kuulemma fysiikka on semmonen, et jos siitä saa hyvät numerot niin sillä pääsee moniin eri aloihin.

      Joskus valitettavasti opettajat vertaa sisaruksiin. Vanhemmat toivottavasti ei niinkään. Mut niidenkin pitäis ymmärtää, et kyseessä on kuitenkin eri ihminen jne. Jokainen on arvokas omana itsenään. Heikkouksien ja vahvuuksien kans ❤️

      Kiitos! ❤️

      Poista

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤