varjele kaikelta pahalta #18 (Matias)

Vesisade pakottaa mut kiiruhtamaan askeliani mukulakivikadulla. Olen kai niin ajatuksissani, etten huomaa tulleeni juuri niille kaduille, joille en ikimaailmassa astuisi vapaaehtoisesti, ellei ole kyse Jullesta ja sen hakureissuista.

    Tutut välkkyvät valot kutsuvat ohikulkijoita sisälle lämpimään ja hämyiseen baariin.

    Ohitan miehen, jonka jalat taitavat luulla hänen olevan balettitanssija sillä se hyppelee epämääräisesti baarin edustalla ja näyttää juoneen jotain vettä väkevämpää. Ohitan ikkunan, jonka takaa kuuluu pauhaavaa musiikkia ja lasien kilinää.

    Koko paikka on niin kaukana omasta todellisuudestani kuin jokin vain voi olla.

    Mun ei todellakaan kuuluisi olla täällä.

    Vilkaisen nopeasti viimeisestä ikkunasta sisään ja näen naisen kantavan tarjottimella eri kokoisia ja eri värisiä piripintaan täytettyjä laseja. Siinä naisessa on jotain häiritsevän tuttua.

    Ei kai se vaan voi olla.

    Ei se ole mahdollista. Ei vain voi.

    Mutta niin se vain on. Tummiin korkeavyötäröisiin farkkuihin ja punaiseen t-paitaan pukeutunut nainen on Lili.

    Ja vastoin kaikkia sääntöjäni, nykäisen raskaan puuoven auki ja työnnyn hämärään. Istahdan tarkoituksella tiskille, vaikkei aikomuksenani olekaan tilata mitään. Odotan Liliä samalla kun katselen ympärillä olevissa loosseissa istuvia ihmisiä. Osa näyttää olevan pahemmassa kännissä kuin laki sallii. Osa heiluu tanssilattialla ja muutama laulaa karaokea.

    Lilin ilme on näkemisen arvoinen. Sillä menee pasmat aivan sekaisin sen tajutessa, kuka on juuri istahtanut baarijakkaralle hänen työpaikallaan.

    - Matias miten sä täällä? se kysyy ja kuulen sen äänen värisevän hiukan.

    - Ohikulkumatkalla, sanon ja yritän saada siihen katsekontaktia.

    - Jos sä haluat jutella niin odota ihan muutama minuutti. Vien yhden tilauksen ja tuun sitten. Voidaan mennä vaikka tuonne perälle. Siellä ei taida olla tällä hetkellä muita.

    Nyökkään ja Lili pakenee paikalta.

    Ajatukseni ovat sohjoa. En todellakaan ole tiennyt, että joku asia voi saada mut tuntemaan oloni näin tyhjäksi.

    Mitä ihmettä mä sanon sille. Mä kuvittelin, että se on ihan erilainen. Taisin olla siinä suhteessa täysin väärässä.

    Lopulta Lili palaa.

    - Haluatko sä vettä tai jotain? se kysyy.

    - En mä kiitos.

    Seuraan sen perässä baarin takaosaan, joka taitaa olla ainut hiljainen ja suhteellisen tunnelmallinen paikka koko mestassa. Istun Liliä vastapäätä ja tunnen palan nousevan kurkkuuni.

    - Mä en olis halunnut, että sä näet mut täällä, se sanoo, kun en saa avattua ajatuksiani ääneen.

    - Ei jäänyt paljon pähkäilyn varaan, kun näin sun ilmeen, sanon hiljaa.

    - Matias. Tää ei ole sitä, mitä sä luulet tän olevan, Lili sanoo vakavana.

    - Niinhän kaikki aina sanoo. Jullekin sano, kun se alko juomaan ja tuli kännisenä kotiin ensimmäisiä kertoja. Mitä siinä ois pitänyt sanoa. Että joo et sä kyllä taida olla kännissä, vaikka näytätkin siltä. Ja että ei muuta kun autonrattiin vaan.

    - Ei tietenkään. Mutta tää on nyt aivan eri asia.

    - No mun on kyllä tosi vaikea nähdä minkäänlaista eroa, sanon, enkä voi olla peittämättä pettymystä äänessäni.

    Lilin silmiin on kohonnut kyyneliä.

    - Enhän mä voi edes tietää, voiko suhun enää luottaa tän jälkeen. Mitä mun pitäis muka ajatella tästä kaikesta? kysyn hiljaa.

    - Anna mun edes selittää, Lili pyytää ja sen ääni särkyy.

    - Mä en oikeasti taida pystyä tähän. Ensin Julle. Sitten sinä. Miten mä edes kuvittelin, että sä olet ollut mulle rehellinen. Tai niinhän mä ainakin halusin olettaa.

    - Matias...

    Lili laskee kätensä pöydällä lepäävän käteni päälle, mutta vedän omani pois. Sen katseessa on niin paljon surua, että olen pusertaa sen itseäni vasten, joten joudun kiskomaan itseni väkisellä ylös, etten vain jäisi pilaamaan sitä kaikkea itsekunnioitusta, jonka olen saanut rakennettua vuosien jälkeen.

    - Lili. Mä en oikeasti pysty tähän.

    Sitten lähden kohti oviaukkoa, jonka edessä norkoilee huppupäisiä hahmoja. En kuitenkaan kiiinnitä heihin sen enempää huomiota.

    - Matias odota! Lili vielä huutaa perääni, mutta en pysähdy.

    Ja vaikka sade kastelee minut litimäräksi ja haisen aivan uitetulta koiralta, kävelen pisimmän mahdollisen reitin takaisin autolleni. Kaiken lisäksi olen melko varma siitä, että sydämeni on juuri särkynyt. Ainakin siihen pistää niin paljon, että en olisi yhtään hämmentynyt, vaikka näkisin pian silmissäni tähtiä.