maanantai 11. toukokuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #19

Auton renkaat liukuvat jäätyneellä tiellä. Kiskon käsijarrua ylöspäin samalla kun painan jarrun pohjaan, mutta mitään ei tapahdu. Pyörin ympyrää niin kauan, että auton keula tömähtää pehmeään lumikinokseen. Onneksi vauhtia ei ole ollut juurikaan, ja noustessani ulos katsomaan vahinkoja, auto näyttää säilyneen kutakuinkin ehjänä.
    - Oletko sä kunnossa? 
    Joku on pysäyttänyt tummansinisen maasturin tienreunaan. Ikkunasta kurkistaa miehen kasvot.
    - Enköhän mä taida olla. 
    Työnnän käden taskuuni ja yritän kurotella puhelintani, jota ei kuitenkaan löydy. 
    Paksuun toppatakkiin pukeutunut mies on pistänyt hätävilkut päälle ja astelee luokseni.
    - Vaikuttais siltä, että sun menopeli on edelleen käyttökunnossa. Voisin hinata sen ylös. Multa löytyy liinakin, se sanoo ja katselee minua.
    - Jos se vaan onnistuu niin olisin ihan äärettömän kiitollinen.
    Mies jättää minut hetkeksi yksin palatessaan takaisin autolleen. Se peruuttaa maasturinsa lähemmäksi ja virittää liinan kiinni. 
    - Ja jos mä voin nyt pyytää sua menemään rattiin, se huikkaa ennen kuin kipuaa takaisin ratin taakse.
    Tungen itseni takaisin auton sisälle ja vain tuijotan lumipenkkaa, joka hiljalleen jää kauemmaksi ja kauemmaksi. Ja lopulta olen turvallisesti takaisin tiellä. 
    - Kiitos ihan älyttömästi, sanon ja puristan miehen kättä.
    - Pärjäätkö sä? 
    - Luulisin niin, sanon ja yritän viestittää katseellani, ettei minusta kannata olla huolissaan. 
    - No ei sitten muuta kuin turvallista kotimatkaa, se sanoo ja hymyilee lempeästi. 
    - Samat sanat. Nyt muakin jopa hymyilyttää hiukan.
    Aika tuntuu matelevan ajellessani rauhallisesti kohti kotia, mutta sydämeni sen sijaan ei lakkaa lyömästä kiihtyneeseen tahtiin. Ehkä se on jonkinlainen jälkireaktio siitä, että on hetken aikaa luullut pahimman tapahtuvan.

Istahdan iltapalapöytään isän kanssa, joka selailee kiinnostuneen oloisena juuri postilaatikolta hakemaani lehteä. 
    - Onko siitä Matiaksesta kuulunut mitään? se kysyy selatessaan sivuja eteenpäin. 
    - Ei, sanon hiljaa ja huomaan tuijottelevani lattiaa. 
    - On se kyllä kummallinen heppu. Se ei taida olla sun arvoinen. Ehkä sun pitäis vaan pikkuhiljaa yrittää unohtaa se. 
    En halua isän tekevän oletuksia Matiaksesta, jotka eivät oikeastaan pidä paikkaansa. 
    - Se on oikeastaan täysin mun syytä. Mä menin mokaamaan kaiken, sanon ja meinaan purskahtaa itkuun. 
    - Eiköhän ne asiat korjaannu puhumalla, isä sanoo ja katselee mua huolestuneena. 
    - No mutta kun se ei edes vastaa mun viesteihin, vaikka olen pommittanut sitä melkein joka päivä. 
    Isä on mietteliään oloinen. 
    - Kai sinä voit kysyä vaikka siltä Severiltä tai Aadalta, missä se asuu ja mennä ihan paikan päälle. 
    Enkä voi kuvailla sitä tunnetta, jonka se lause saa minussa aikaan. 
    Isä on sitten nero. 
    Miksi mä en ole tullut edes ajatelleeksi sitä. 
    Tietysti. 
    Uskon, että Aada ja Severi olisivat mun puolella, jos selittäisin niille tilanteen. En jaksa uskoa, että ne estäisivät mua tapaamasta Matiasta sillä tällä hetkellä niillä ei ole hajuakaan meidän tilanteesta. Olin ajatellut pitää tapahtumat mun ja Matiaksen välisinä. 
    Mutta ehkä nyt olisi sen aika muuttua. 

4 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤