varjele kaikelta pahalta #16 (Matias)

Muutama viikko aiemmin.

Pudotan purkan pussista kämmenelleni ja mietin, miten Jenkkivarastoni alkavat huveta hiljalleen. Yritän keskittyä laulun sanoihin samalla kun tiirailen bensamittaria, jonka valo on aikoja sitten lakannut palamasta. Lopulta huokaisen turhautuneena tajutessani, että mun täytyy pysähtyä seuraavan mahdollisen huoltsikan kohdalla, jotta mun auto ei tule simahtamaan jonnekin tienposkeen.

    Tankkaan auton ja päätän samalla, että käyn pikaisesti ostamassa uuden pussillisen Jenkkiä. Olen kai jotenkin koukussa siihen tunteeseen, että suussani maistuu aina raikkaalta.

    Työnnän oven auki ja etsin hyllyväliä, jossa olisi mahdollisesti karkit, pastillit ja purkat. En kuitenkaan pääse etenemään kovin pitkälle, kun eteeni ilmestyy aivan yllättäen nainen ja törmäämme toisiimme. Kaiken huipuksi satun vielä kolauttamaan sitä päähän kyynärpäälläni.

    Vaaleat ryöpsähtelevät laineet laskeutuvat naisen kasvojen eteen, mutta tunnistan tyypin silti.

    - Anteeksi, se sanoo ja vaikuttaa hivenen hätääntyneeltä.

    - Lili? kysyn ja samaan aikaan mua alkaa huvittaa koko tilanne.

    Lili vilkaisee minua ja näen hennon punan kohoavan hänen poskilleen.

    - Miten sä täällä? kysyn ja mietin, miten maailmankirjat ovat tainneet mennä sekaisin. Emmehän kerta ole törmänneet toisiimme vuosiin. Emme ennen sitä yhtä iltaa, joka muutti kaiken ja ehkä vähän enemmänkin.

    - Ohikulkumatkalla, Lili vastaa lopulta.

    Siirrän katseeni sen silmiin ja hymyilen.

    - En tiedä onko kohteliasta udella, mut mihin oot matkalla?

    - Aadalle. Se pyysi käymään kahvilla.

    Miten onnelliseksi minut saa pelkkä tieto siitä, että tulemme viettämään iltaa samassa paikassa.

    - Aika hauska sattuma. Mäkin olen kerta menossa sinne, sanon.

    Lili vaikuttaa hämmentyneeltä.

    - Oikeasti?

    - Jep. Aadan kaksoisveli Jere on yks mun läheisimmistä ystävistä.

    - Mä en tiennyt, että sillä on kaksoisveli.

    - Aika harva loppupeleissä tietää, ja ei ne oikeastaan edes näytä samalta, sanon ja tutkailen Lilin ilmettä, josta en kuitenkaan saa selvää.

    Lopulta Lili häviää vessaan ja mä kiiruhdan nappaamaan sen tutun ja turvallisen spearmintun makuisen purkkapussin ennen kuin kävelen takaisin autolleni. En kuitenkaan pääse lähtemään sillä kännykkäni kilahtaa saapuneen viestin merkiksi.

    Viesti on Jullelta.

    Paska tilanne päällä. Pääsetkö tulee?

    Puhelin kilahtaa uudelleen. Tällä kertaa Julle on jakanut sijaintinsa.

    Avaan kartan ja katson pientä punaista pistettä, joka ilmoittaa olevansa jossakin keskellä ei mitään. Ajomatkaa kohteeseen noin puoli tuntia.

    Aivoni tuntuvat menevän solmuun. Nämä ovat niitä kertoja, kun en todellakaan haluaisi sekaantua Jullen asioihin. Ja toisaalta nämä ovat niitä hetkiä, jolloin se todennäköisesti tarvitsee kaikista eniten apuani. Julle ei kerta ikinä pyydä multa minkäänlaisia palveluksia silloin, kun se ei ole kännissä. Ja olen satavarma siitä, että sitä se ei ainakaan tällä hetkellä ole.

    Näpyttelen vastaukseni, käynnistän auton ja painan viimein tiellä kaasun pohjaan.

    Tulossa. 

Viimeinen pätkä tiestä on kuoppainen ja joudun väistelemään pahimpien ohitse osittain metsän puolelta. Eikä mulla ole hajuakaan, missä päin maailmaa sillä hetkellä olen sillä seutu on täysin vierasta.

    Viimein näköpiiriini ilmestyy ränsistynyt talo ulkorakennuksineen. Pihassa on muutama puolikuntoisen näköinen auto ja valotolppaan on kiinnitettynä koira, joka alkaa räksyttää huomatessaan tuloni. 

    Jättäydyn tarkoituksellisesti hiukan kauemmaksi pihapiiristä ja mietin miten ihmeessä aion auttaa Jullea, koska eihän mulla ole edes mitään hajua siitä, missä täällä se on ja minkälainen tilanne on päällä. Kuitenkin Jullen piirit tuntien, tilanne ei vaikuta lainkaan lupaavalta. 

    Millaiseen liemeen sä olet oikein itsesi pistänyt.

    En kerkeä kuitenkaan pohtia tilannetta sen pidempään, kun metsästä puiden välistä vilahtaa tutun näköinen hahmo. Julle vuoroin juoksee, vuoroin raahautuu kohti autoani. Saavuttaessaan pihamaan näen hänen takanaan liikettä.

    Työnnän oven auki ja olen valmiina katoamaan pihasta niin lujaa kuin autoni ikinä kulkee. Julle rösähtää istumaan pelkääjänpaikalle ja paiskaa oven kiinni minun jo kaahatessa takaisin tulosuuntaan. 

    Päästyämme viimein maantielle uskaltauduin vilkaisemaan Jullea, joka nojaa oudossa kippurassa selkänojaa vasten ja jonka hengitys on vinkunut epäilyttävän kuuloisesti koko matkan ajan. 

    Ja sitten näen ne.

    Tummat solkenaan valuvat juovat, jotka ovat jo osittain värjänneet penkin reunaa.

    - Julle!!

    Julle ei kuitenkaan vastaa. Sen silmät ovat painuneet kiinni ja hengitys on hidastunut vaarallisen paljon. 

    Saan vaivoin kaivettua puhelimeni taskuni uumenista ja näppäiltyä ne kolme numeroa, joita en ole luullut koskaan joutuvani käyttämään, samalla kun yritän pitää auton juuri ja juuri omalla kaistallani. 

    - Hätäkeskuksessa.