varjele kaikelta pahalta #15

Talvi tekee tuloaan. Yöllä astemittarin lukemat vaipuvat lähelle nollaa ja nurmikolle jähmettynyt kuura kimaltelee aamuauringossa.

    Olen karkumatkalla sillä en kestä kysymyksiä, jotka pitävät minut hereillä öisin. Syvällä sisälläni suru takertuu kaikkialle mihin se vain ylettyy. Se yrittää tukehduttaa jokaisen hengenvedon. Saa rintani puristumaan kasaan niin että sydämeni tuntuu repeävän.

    Matias mitä sulle tapahtui? Mihin sä katosit?

    Satutinko mä sua? Miksi sä et enää vastaa mun viesteihin?

    Pidättelemäni kyyneleet purkaantuvat vuolaina. Ne pistelevät kohmeista ihoa ja jättävät siihen polttavat juovat. Mutta en kykene huuhtomaan niitä pois sillä ne muistuttavat hänestä. Ja itkeminen on ainoa keino pitää minut järjissäni, jotta ymmärtäisin, että Matias on oikeasti olemassa.

    Pahinta kaikista on se, että ihoni muistaa jokaisen kosketuksen. Ja se jos joku saa minut melkein hukkumaan.

    Voi kun sä olisit antanut jonkun auttaa sua. Ei se toivo koskaan kadonnut. Sä et ehkä vain jaksanut enää luottaa siihen. 

    Ikkunalaudalla palaa kynttilöitä, kun palaan takaisin tutulle pihamaalle. Kopistelen kengistä pahimmat mullat ulos ja riisun ne eteisen juuttimatolle. 

    - Lili otatko glögiä? kuulen isän huikkaavan keittiöstä. 

    - Tietysti, sanon ja mua hymyilyttää hiukan. 

    Isä se jaksaa pitää tyttärestään huolen. 

    Kaivelen lipaston alalaatikosta äidin kutomat villasukat ja vedän ne jalkaani. Keittiön pöydällä on höyryävä muki ja annan sormieni ottaa kaiken sen lämmön vastaan. Ulkona oli ollut yllättävän koleaa. 

    - Mitä sille Aadalle kuuluu? isä utelee. 

    - Hyvää. Siellä se kovasti pänttää koulua varten. 

    - No entäs niille pojille? Severi ja Matiashan niitten nimet taisi olla? 

    Sydämeni hakkaa hullun lailla. Miksi juuri nyt. Miksi nyt kun mä oon aivan hajalla. Mä en haluaisi valehdella isälle. Mutta en mä voi kertoa. En voi sanoa, etten mä tiedä Matiaksesta. Ja että oikeastaan se on mun omaa syytä. 

    - Ei mitään ihmeellistä. Samaa kuin aina ennenkin. 

    Isä vilkaisee mua mietteliäänä. 

    - Eikö sun pitänyt nähdä sitä Matiasta viime viikonloppuna? 

    Nielaisen ja toivon, ettei isä huomaa mun jalkojen tärisevän. 

    - Joo piti, mutta sille nousi kuume. Niillä on pyörinyt kotona jotain flunssaa. 

    - Niin no eipä sitä sitten kannata turhaan tartuttaa. Kyllähän te kerkeätte nähdä toisianne joskus toisella kertaa. 

    Nyökkään ja olen hörppiväni glögiä, vaikka kurkkuuni noussut pala estää minua juomasta. 

    Lopulta nousen, kiitän glögistä ja toivotan isälle hyvät yöt. Painan huoneeni oven kiinni ja istahdan sängynlaidalle. 

    Matias antaisit mun selittää. Mä uskon, että silloin sä ymmärtäisit. Voi kun mä edes tietäisin, että sulla on kaikki hyvin.