varjele kaikelta pahalta #23

Pelkään hyvästejä enemmän kuin mitään muuta. Se on aina jotenkin niin lopullista. Isä kuitenkin patistaa mua lähtemään, kun en meinaa päästää sen kädestä irti. 

    - Lili rakas, alahan jo mennä. Sun pitää alkaa elämään omaa elämääsi. Älä minusta huoli. Kyllä minä täällä pärjään. 

    Käännyn vielä ovelta vilkaisemaan sitä ja näen sen silmiin kohonneet kyyneleet. Isä esittää vahvempaa kuin se on. Syvällä sisimmässään se pelkää yhtä paljon kuin minäkin. Koskaan ei voi tietää, milloin sanotaan viimeiset sanat. Enkä haluaisi silloin olla missään muualla kuin täällä. 

    Matias rutistaa mut syliinsä, kun olen vihdoin astellut sen pitkän ja valkoisen käytävän toiseen päähän ja työntynyt ovista ulos parkkipaikalle, jossa se seisoskelee odottamassa mua. 

    - Sä olet ihan liian hyvä ihminen mulle, kuiskaan sille, kun se lopulta taputtaa mua hellästi olkapäälle ja irtaannumme toisistamme. 

    - En mä ole sen parempi ihminen kuin kukaan muukaan, se sanoo ja vaikuttaa jotenkin vaisulta. 

    Nousen autoon ja laitan penkinlämmittimen päälle. Mua palelee nykyään melkein aina. 

    - Onhan sulla varmasti kaikki kamat kyydissä? Matias kysyy samalla kun ohjaa auton porteista ulos. 

    - On on. Tarkistin ainakin sata kertaa. Kesällä se ei ois niin paha, mutta näin talvella ei huvita unohtaa makuupussia tai lämpökerrastoa, sanon sille ja saan sen hymyilemään. 

    Maiju, Aada, Severi ja Julle tulevat toisella autolla. Musta vähän tuntuu, että se on ollut Matiaksen päätettävänä. Ja ei mulla kyllä ole siihen mitään valitettavaa. Siitä on ihan liian pitkä aika, kun olen saanut olla sen kanssa kahden kesken. 

    - Sä sait töistä vapaata? Matias kysyy, kun selailen hansikaslokerossa olevia cd-levyjä. 

    - No eipä niillä ollut oikeastaan vaihtoehtoja, sanon ja keskityn lukemaan kappaleiden nimiä, jotka tuntuvat kaikki olevan jollakin tavalla lapsuudesta tuttuja. 

    - Miten niin?

    En tiedä, mitä sanoa. 

    Matias katsoo mua kysyvästi.

    - Otin lopputilin, sanon ja mietin, mitenköhän Matias reagoi siihen. 

    Se vaihtaa ohituskaistalta takaisin oikeanpuoleiselle kaistalle, eikä ilme sen kasvoilla värähdäkään. Siispä annan katseeni vaellella sen kasvoilla. Tavallista terävemmissä poskipäissä ja jyrkässä leukalinjassa, joka saa sen näyttämään aina jotenkin niin itsevarmalta.

    - Pärjäätkö sä? se kysyy viimein. 

    Hätkähdän. 

    - Mitä sä meinaat?

    Se laskee kätensä välissämme olevalle tasolle ja siitä huokuva lämpö saa mut hetkellisesti irti siitä kylmyydestä, joka on ottanut musta aikoja sitten vallan. 

    - Että saatko sä nyt maksettua sun isän hoitokulut, lääkkeet ja oman elämisen? 

    Lasken käden sen käden viereen ja silitän varovasti sen kämmenen karheaa pintaa. 

    - Onko sillä jotain merkitystä sulle? kysyn. 

    - Tietysti sillä on, se sanoo, katsoo mua hämmentyneenä ja jatkaa sitten - Miksi ei olisi?

    - En mä tiedä. Ei mun asiat ole aiemmin hirveästi liikuttaneet ketään. 

    - Lili...

    Anteeksi. Mä olen niin pahoillani, etten mä osaa olla sun seurassa. Miksi tän pitää aina mennä näin. 

    Matiaksen äänessä on surullinen sointi - Mä olen vain huolissani susta. 

    - Ei sun tarvitse olla musta huolissaan, sanon, vaikka samaan aikaan olen varma siitä, etten enää koskaan kykene elämään ilman sitä. Ja mitä lähemmäksi jonkun ihmisen päästää, sitä suuremmaksi tuska muuttuu. Sitä kai se rakkauskin on. 

    - Se vaan tarkoittaa sitä, että mä välitän susta ihan liikaa. 

    - Matias Isac Leivo! Mitä sä juuri sanoit!? 

    Mun tekisi mieli huutaa tai kiljua. Tai vaikka hyppiä. 

    Olen varmaan tulossa hulluksi. 

    Ehkä mun pitää ehdottaa Matiakselle, että me käännytään takaisin ja se vie mut jonnekin hullujen huoneelle. 

    - Mä sanoin, että sä merkitset mulle enemmän kuin pitäisi.

    Mun ilme on varmasti näkemisen arvoinen. Olo on kuin joku olisi lyönyt multa ilmat pois. 

    - Voitko sä vielä toistaa sen kerran? kysyn niin hiljaa kuin ikinä kykenen sillä musta tuntuu, etten kohta enää pysty olemaan liikkumatta. Ja mun sydän hakkaa kovempaa kuin koskaan. 

    - Sanoin, että mä tykkään susta. Vieläkö mun pitää ilmaista se jotenkin toisella tavalla? se kysyy huvittuneena. 

    - Älä! sanon ja musta tuntuu, että en kohta saa enää happea. 

    - Mitä nyt? se kysyy ja sen katseeseen on eksynyt ripaus surua. 

    - Älä sano tuota enää ikinä uudelleen, ellet sä oikeasti tarkoita sitä... 

    Ääneni on muuttunut pelkäksi kuiskaukseksi. 

    Miks mun pitää pelätä tätä niin paljon. Pelätä, että jonain päivänä se sanoo, ettei ollutkaan tosissaan. Että se vain leikki mun tunteilla. Piti vähän hauskaa. 

    - Kyllä mä tarkoitin sitä ihan täydestä sydämestäni. En mä sano tuollaisia asioita ihan kevyin perustein. Sitä paitsi sä olet ensimmäinen, jolle olen oikeasti ikinä halunnut sanoa noin. 

    Matias puristaa käteni sen kämmenen sisään.

    - Sähän olet ihan jäässä, se sanoo ja sen kasvoilla ollut suru on vaihtunut huolestuneisiin katseisiin. 

    Mun kroppa alkaa tärisemään. Tunnen, miten mun huulet värisee kylmästä. 

    Äänet mun ympäriltä kaikkoaa. Yhtäkkiä on aivan hiljaista.

    - Ada?! 

    Mikaelin ääni iskee jostain kaukaisuudesta tajuntaani. Kurottelen ääntä kohti, mutta edessäni on pelkkää pimeää. Annan sen hiljalleen keinuttaa mut syvyyksiin. Yhä syvemmälle ja syvemmälle. Eikä mulla ole enää voimia taistella sitä vastaan.

    Keinun. 

    Mulla on niin kevyt olo. 

    Ja lämmin.