sunnuntai 18. lokakuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #48 (Julle)

Selkä huutaa tuskasta, kun vääntäydyn ulos makuupussista ja taiteilen itseni istumaan teltan makuusopissa, jonka katto hipoo päälakeani. Olen tainnut nukkua koko yön juurakon päällä, joka törröttää ikävästi telttakankaan läpi, kun siirrän retkipatjaa sivuun.
Lähistöllä kaiutin pauhaa. Esilaulajan ja muutaman yksittäisen aamuihmisen ääni kajahtelee ympäri seura-aluetta. Lili vaikuttaa kuitenkin yhä olevan horroksessa. Se on tainnut kömpiä telttaan vasta puolenyön jälkeen.
Jos jotain siinä hetkessä kaipaan niin isän litramyynnistä tuomaa puuroa, jonka jaksaa juuri ja juuri lappaa suuhunsa silmien ollessa vielä puolittain ummessa.
Isä.
En ole lausunut sitä sanaa ääneen aikoihin. En tiedä pystyisinkö siihen edes enää.
Jollain tapaa olen alkanut turtua siihen. Turtua ajatukseen, että tuolla jossain on oikeasti ihminen, jota kutsuin isäkseni vuosia.
Ihan kuin roska olisi ajautunut silmäkulmaani.
Nielaisen ja pyyhin kyyneleet ennen kuin ne pääsevät vuotamaan valtoimenaan.
Mitähän pikkuisille mahtaa kuulua. En ole nähnyt niitäkään sitten sen juhannuksen, jonka jälkeen pakkasin kamani ja lähdin. 
Muistan yhä elävästi, miten äiti juoksi perääni sukkasillaan, vaikka maa oli märkä ja taivaalta tihkutti lisää vettä. Osa lapsista tuijotti ikkunasta. Vilkutti hymyillen. Luuli, että käväisen vain jossain ja tulen pian takaisin niin kuin aina ennen. 
Sillä kertaa en kuitenkaan tullut. En, vaikka äiti pyysi ja vaati. Vaikka se yritti uskotella meille molemmille, että kaikki vielä järjestyisi. 
Antaisin melkein mitä tahansa, jotta voisin palata siihen hetkeen. Rutistaa äitiä lujasti ja luvata, ettei maailmassa tapahdu pahoja asioita. Ei ainakaan äidin vanhimmalle lapselle, joka joutuisi hetken kuluttua valehtelemaan ja esittämään roolia, joka ajaisi lopulta todellisille tuskien teille. 
Nappaan repustani hammasharjan ja -tahnan ja kiskon ovensuussa olevat farkut jalkaani. Koko matkan vessoille haistan nenässäni hakkeen tuoksun, joka tuo mieleen lapsuudessa käydyt hakesodat, joita käytiin naapurivaunuissa majoittuvien ikätovereiden kanssa. 
Kun olen saanut viimein harjattua hampaani ja pestyä kasvot jääkylmällä hanavedellä, tunnen jonkun nykivän paidanhelmaa. 
Käännähdän nopeampaa kuin olen aikonut ja takanani oleva tapin kokoinen lapsi on horjahtaa istualleen. Kirkkaat ja eloisat silmät seuraavat jokaista liikettäni. Kun astun askeleen sivuun, lapsi tekee saman perässä kuin peilikuvana. 
- Mettekö se siinä? kysyn hämmentyneenä, kun vihdoin ja viimein ääneni jaksaa taas kantaa. 
- Ja tinä oot Juliut, tomera tytön ääni vastaa. 
Kyykistyn alas ja pörrötän Meten hiuksia. 
- Sinähän oot kohta mun mittanen, sanon sille ja nostan toisen käteni sen pään päälle ja toisen omani päälle. 
- Nyt tinä kyllä huijaat. 
Meten ilme on niin tuima, että olen purskahtaa nauruun. 
Missä ihmeen välissä sekin on kerennyt kasvaa. 
- Ootko sä ihan yksin täällä vai onko joku sun kanssa? kysyn ja pälyilen ympärilleni etsiäkseni jotakuta, jonka seuraan voisin turvallisesti Meten jättää. 
Ketään Nurmen perheen jäsentä ei kuitenkaan ole näköpiirissä. 
- Eksyitkö sä? Tiedätkö missä porukoiden vaunu on? 
Mette pudistaa päätään. 
- Ai et tiedä? 
Saan vastaukseksi nyökkäyksen. 
- Mä luulen, että porukat on susta huolissaan. Ne varmaan etsii sua täältä jostain. Mun pitää varmaan viedä sut sinne takaisin. 
Kaivelen taskujani, mutta turhaan. Puhelinta ei näy eikä kuulu. 
Mette kikattaa, kun nostan sen olkapäilleni istumaan ja lähden talsimaan takaisin kohti telttaa, jotta voin soittaa äidille ja pyytää sitä hakemaan Meten mukaansa. 
Poluille on alkanut kertyä ihmisiä. Aamuinen sumu on alkanut valjeta ja aurinko paistaa kirkkaan siniseltä taivaalta. 
Mikään ei voisi olla huonommin. Ei mikään paitsi onttouden tunne, joka leviää sisälläni kulovalkean tavoin. 
Minä laulamassa isän vieressä mummolan karhealla olohuoneen matolla, jonka reunat ovat alkaneet rispaantua. Täti soittamassa mustalla Yamahan pianolla, jonka ääni on toisinaan särisevää, mutta sentään vireessä. 

Kerrohan isä oi, onko pyöreä maa,
eikö onnensa lintua myös kiinni saa, miksi taivas niin kaunis ja siintävä on,
sano ootko sä toisinaan myös onneton?
Kerrohan, missä aurinko nukkua saa,
onko tuutuna sen meri, taivas vai maa,
miksi pääse en lintujen luo lentämään,
miksi kyyneleet nuo, isä, silmissäs nään?

Pienoinen, kerron sen, niin on pyöreä maa,
onnen linnunkin kyllä sä voit saavuttaa,
siksi taivas on kaunis ja siintävä niin,
ettei lintusi joutua voi kadoksiin.
Mutta aurinko ei nuku vaipuessaan,
tietä kuulle ja tähdille antaa se vaan,
ja jos lentää sä voisit, ei lintuja ois,
kyyneleittä en kuunnella sanojas vois.

Jos on maa aivan niin kuin on palloni mun,
kierrän sen, onnen tuon sitten syliisi sun.

Pienoinen, sitä ei löydä kulkiessaan,
kerran luoksesi lintuna lentää se vaan.

Missä sen pesä on, kunhan neuvoisit sen,
syliis toisin ja pois sitä päästäisi en.

Pienoinen, se on piilossa sydämen vain,
ja sen löysin mä silloin kun sinut mä sain.

 Lili istuskelee teltan edustalla, kun saavumme. 
- Sähän oot löytänyt kavereita, se sanoo ja hymyilee mulle lempeästi. 
- Niinkin vois sanoa. Bongasin tän lapsosen tuolta vessoilta. Se oli kai lähtenyt harhailee vaunulta, eikä enää tienny, mihin mennä. Aikomus ois viedä se sinne takas. 
Hymy Lilin kasvoilla katoaa olemattomiin. 
- Sun isäs saattaa olla siellä, se sanoo hiljaa. 
- Mä tiedän. Mä todella tiedän, vastaan sille ja musta tuntuu kuin jokin puristaisi sydäntäni kasaan. 
- Ainakin sulla on etulyöntiasema. Sä tiedät, että se on siellä, mutta se ei tiedä, että sä olet tulossa sinne. 
Lili on oikeassa. Mä kerkeän vielä hetken valmistautua henkisesti. 
- Tavallaan mä jopa toivon, että näen sen. En mä tiedä, mitä mä sille haluan sanoa tai todistaa, mutta... 
- Se tuntuis kuitenkin nyt hyvältä kohdata se, Lili jatkaa kesken jäänyttä ajatustani. 
- Niin...
Lasken Meten maahan ja se ryntää heti Lilin syliin. 
- Oho. Sustahan on tullut jo iso tyttö. 
Pengon puhelimeni teltassa lojuvasta vaatekasasta ja soitan Matiakselle. 
- Huomenta, sen uninen ääni vastaa. 
- No huomenta vaan sullekin. Tiedätkö, missä porukat majoittuu? Löysin Meten pomppoilemasta yksinään ja ois tarkotus viedä se takas sinne. 
Hetken puhelimessa on aivan hiljaista. 
- Muistelisin, että äiti puhui jotain aa kuutosesta. 
- Eli A6? varmistan vielä. 
- Joo. Kyllä se oli se. 
Kiittelen Matiasta ja lopetan puhelun. 
- Ei kai se sitten auta ku mennä, sanon ja nostan Meten tällä kertaa reppuselkään. 
Lili heiluttelee vielä peukkuja mun suuntaan ennen kuin huikkaan sille heipat ja katoan takaisin ihmismassan sekaan. 
Alue ei ole kovin kaukana. Kävelen sinne kymmenessä minuutissa ja bongaan tutun vihreän pikkubussin viidenneltä riviltä. Elmeri ja Veeti potkivat palloa alueen päädyssä, jonne on jäänyt mukavan kokoinen tyhjä alue. 
- Mitäs pojat? kysyn, kun pääsen niiden kohdalle. 
Veeti pysäyttää pallon ja kohottaa katseensa. Elmeri astelee muutaman askeleen kauemmaksi. 
- Miks Mette on sun kans? Veeti kysyy epäilevänä. 
- Löysin sen haahuilemasta ja ajattelin tuoda takas, sanon. 
Jostain syystä mulle tulee sellainen olo, etten ole ollut hetkeen tervetullut perheeni pariin. Kai isä on puhunut jotain pojille. Ehkä sanonut, että olen paha ihminen ja saatan tehdä niille jotain, kun vaikuttaa siltä, että ne on jotenkin varautuneita. 
- Pojat kenen kanssa te oikein juttelette? 
Isän ääni kajahtaa asuntovaunun suunnalta. 
Se ei ole ainakaan vielä tunnistanut. 
Olen melko varma, että polveni saattavat kohta pettää. Olen käynyt tämän tilanteen mielessäni satoja ellen tuhansia kertoja, mutta en ole silti koskaan osannut kuvitella loppuun asti, miten tämä tulisi lopulta menemään. 
Isä tulee lähemmäksi. Kuulen sen askelten painavan heinikkoa maata vasten. Ja sitten, kun se on aivan takanani, pyörähdän ympäri. 
Väliimme laskeutuu painostava hiljaisuus. Isän katse rekisteröi kaiken kengistä kasvoihin. Hetken ajan olen varma, ettei se aio sanoa sanaakaan. 
Sydämessäni lepattanut tuli on poissa. Sen sijaan sen ympärille alkaa muodostua jäätä, joka kuroo sitä umpeen kerros kerrokselta.
- Iti kato. Juliut anto mun lattattaa. 
Isä näyttää vasta nyt huomaavan Meten olemassaolon. Ja samalla jokin sen tunteettomilla kasvoilla särkyy.
- Vai on se Julius tullut suviseuroihin? 
Isän äänessä ei ole vihaa. Ennemmin aitoa ihmetystä.
- Niin tulin.
- Onko se Matiaskin täällä? isä kysyy ja vilkaisee taakseni katsoakseen, jos se vaikka ilmestyisi näkyviin.
- Onhan se.
Isä yrittää houkutella Metteä syliinsä, mutta se vain takertuu tiukemmin muhun kiinni.
- Meinasitko olla ihan loppuun asti? isä kysyy ja pistää kädet puuskaan. 
- Niin me Lilin kanssa ajateltiin, sanon. 
- Juolan tyttökin päättänyt lähteä. Mikäs se niin kovasti vetää tänne? 
- Eiköhän jokaisella ole omat henkilökohtaiset syyt tulla. Jostakin syystähän säkin olet tänne tullut, sanon painokkaasti. 
Isä pysyy hiljaa. Ehkä se miettii jotakin. 
- Niin. Oli syy mikä tahansa niin mukavahan se on, jos on halunnut seuroihin tulla. 
Leukani on loksahtaa alas. 
En ole osannut odottaa, että isä sanoisi jotakin sellaista. 
- Julleko se siellä? kuulen äidin äänen kysyvän jostain kauempaa. 
Ja sitten äiti on ihan vieressä ja se rutistaa mut syleilyynsä. 
- Jumalan terve, sanon ja halaan sitä takaisin. 
Isä näyttää hämmentyneeltä. 
Ensimmäistä kertaa koskaan musta tuntuu, ettei se löydä sanoja. Että tällä kertaa välillämme ei ole kilpailua siitä, kummalla on enemmän valtaa. 
- Saisit Juhani olla kiitollinen, että poikasi on tehnyt parannuksen.
Mistähän äitikin on saanut voimia vastustaa isää. Tai paremminkin olla vihdoin ja viimein oma itsensä ilman, että isän mielipiteet määrittävät jokaisen lausutun sanan tai tehdyn teon. 
Ja aivan yllättäen. Ihan odottamatta, kyynel karkaa isän poskelle. 
Käsi huitaisee sen huomaamattomasti pois, mutta siinä se kuitenkin on hetken aikaa ollut. Todiste, että isä voi tuntea jotain muutakin kuin vihaa tai katkeruutta. Ehkä se on palaamassa takaisin sellaiseksi kuin se oli ennen. Ehkä sairauden tuottamat jäljet ovat hiljalleen haalistumassa. Päästämässä irti otteestaan. 
- Isä, kokeilen varovasti.
Vihreissä silmissä välähtää jotain. Se kestää vain sekunnin sadasosan, mutta annan itseni ajatella, että se on enemmän kuin mikään, mitä voin saada siltä ihmiseltä. 
Lasken Meten alas ja äiti nostaa sen syliinsä. 
- Kerro kaikille terveisiä ja Jumalan rauhaa, sanon äidille. 
- Jumalan rauhaa, äiti sanoo hiljaa ja näyttää pahoittelevan isän käytöstä. 
Silitän vielä kerran Meten hiuksia ja käännyn sitten lähteäkseni. 
Koko matkan takaisin teltalle sydämessäni läikähtelee pieni toivon kipinä. Ehkä vielä joskus kaikki voisi muuttua. Silloin, kun me molemmat olisimme valmiita muutokseen. 
Isä sekä lapsi. 

10 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤