tyttö #2

Tyttö tietää, ettei elämä ole loputonta. Että välillä aallotkin hiljenevät ja meri on aava ja tyyni. Että jonain päivänä on toisten aika lähteä. Mutta silti tyttö ei kykene ymmärtämään, miten kipu saa hänet turraksi. Saa itkemään kerrostalokämpän lattialla kippurassa niin kovaa, että hän pelkää naapureiden kohta soittavan poliisit. Suru kieppuu hänen sisällään ja sisimmässään. Vetää jalat veteläksi ja pistää pään jyskyttämään kivusta.

Tyttö itkee kaikelle sille, minkä hän on juuri menettänyt. Niille kaikille tarinoille ja muistoille, jotka jäivät kuulematta. Hän itkee omalle ymmärtämättömyydelleen ja typeryydelleen. Sille, että hän oli kuvitellut, että vielä olisi aikaa kysyä. Kysyä kaikki ne kysymykset, jotka puskevat pintaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Tyttö miettii lehtijuttua, jonka on luvannut kirjoittaa lehteen. Hän oli aikonut haastatella ukkia isänmaallisuudesta ja kaikesta siitä, mitä se merkitsi tälle. Ja sitten niin yllättäen, se rakas ihminen oli viety häneltä pois. Lähtenyt saappaat jalassa odottamaan parempaa.

Ukki oli ollut ihminen, josta kenelläkään ei ollut ollut pahaa sanottavaa. Ukki oli antanut tytön syödä ruisleipää puuron sijaan, vaikka mummo oli sanonut, ettei tyttö koskaan kasvaisi isoksi ellei söisi sitä. Ukki oli kuljettanut tyttöä junalle ja hakenut junalta. Oli ostanut kaupasta jäätelöä ja tarjoillut purkkaa kamarin kaapista. Ukki oli tehnyt juhannusvastat ja paistanut maailman parhaita muurinpohjalettuja. Eikä tyttö muista, mikä olisi tehnyt hänet koskaan yhtä onnelliseksi kuin ne kesäiset päivät ja yöt mökillä järven rannassa, jonka saunan lauteille mahtui vaikka koko serkuskatras.

Tyttö miettii niitä kaikkia sanoja, joita olisi halunnut sanoa. Toivoo koko sydämellään, että ukki tietää siellä jossain, miten paljon tyttö tätä rakastaa. Suree sitä, ettei ukki näe tytön astelevan alttarille puhtaan valkoisessa mekossa, eikä tule koskaan pitelemään tytön lapsia sylissään.

Sinä kesänä tyttö istuu mökin laiturilla ja uittaa jalkojaan hyisessä järvivedessä. Hän antaa kaiken sen surun pusertua ulos hänestä ja silti tytöstä tuntuu, että jotain on mennyt niin syvästi rikki hänen sisällään, ettei edes itkeminen sulata jäätä hänen sydämestään. Vain ukin edellisenä kesänä kukkineista orvokeista saadut siemenet, jotka ovat puhjenneet kukkaan, saavat tytön uskomaan, että ehkä elämä vielä kantaisi. Kantaisi yli kivien ja kantojen.

me

Etsin rannalta pyöreitä kiviä. Kiviä, jotka mahtuvat nyrkkini sisään ja joiden pinta on sileä ja viileä. Olen tehnyt sitä jo jonkin aikaa sillä mikään ei saa minua juuri nyt palaamaan takaisin sisälle niiden vieraiden seinien suojiin.

Mietin meitä. Tai oikeastaan sitä aikaa, kun olimme me. Nyt siitä tuntuu olevan ikuisuus sillä enhän edes ollut tunnistaa sitä millaiseksi olet muuttunut.

Olen nähnyt sinut vain vilaukselta muutaman kerran ennen kuin pakenit talon alimpaan kerrokseen. Näin sinut siellä hakiessani tavaroitani yhden alhaalla sijaitsevan makuuhuoneen varastotilasta, jonne olin kantanut patjan sillä en jotenkin osannut ajatella nukkuvani siskojesi kanssa, kun kyseessä oli kuitenkin perheen yhteinen reissu, enkä minä enää kuulunut siihen.

Makasit sohvalla, kun kapusin portaita alas. En tiedä kuulitko tuloani tai näitkö, että kävelin hitaasti ohitsesi. Ääni sisälläni sen sijaan mietti, olisinko halunnut sanoa sinulle jotain vai en.

Jokin olemuksessasi kuitenkin huokui sellaista äänetöntä ahdistuneisuutta, että ohitin sinut sanomatta sanaakaan tai ottamatta sinuun katsekontaktia.

Alan nousta rinnettä ylöspäin ja seuraan, miten aallot painuvat kohti rantaa valtavalla voimalla. Järvivesi on niin kylmää, että varpaita kipristelee, vaikka eletäänkin jo kesäkuuta ja lämpötila on ylittänyt hellelukemat jo viikkoja aiemmin.

Tunnen polttavaa tarvetta tietää, mitä oikein ajattelet juuri sillä hetkellä. Melkein jopa toivon, että tulisit perässäni ja haluaisit itse jutella, mutta jossain sisimmässäni tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. En tiedä, mitä viimeinen vuosi on tuonut elämääsi sillä poistin sinut elämästäni yhdellä sormen napautuksella, jota kyllä olen katunut enemmän kuin mitään koskaan ennen. Pelkäsin niin paljon, etten kykenisi pysymään erossa. Tiesin, että saattaisin satuttaa sinua uudelleen. Ja ehkä. Ehkä jos kaikki olisi mennyt toisin, en olisi täällä juuri nyt.

Miettimässä tämän paahtavan auringon polttamalla nurmikolla, joka kaipaisi kovasti kastelua, miksi sydämeni ei kykene unohtamaan sinua.

Haluaisin kysyä, uskotko vielä siihen, että olen ainoa, jota voit koskaan rakastaa. Kysyä, pystyisitkö antamaan minulle anteeksi sen kaiken ja vielä enemmänkin, miten paljon olen tahtomattani sinua satuttanut. Ja vielä viimeiseksi haluaisin tietää, mietitkö koskaan sitä, mitä meillä oli, kun vielä olimme me.

En lakkaa toivomasta, että edes pieni osa sinussa olisi herännyt horroksesta eloon ja muistanut sen hetken suviseuroissa, kun käsivartemme hipaisivat toisiaan ja oli kuin käsiimme olisi levinnyt sähköinen purkaus, jota me kumpikin säikähdimme ja siirryimme ainakin hetkeksi kauemmas toisistamme.

Ja jostain syystä kuitenkin pelkään, että olen ainoa, joka muistaa. Tai joka haluaa muistaa.

Tai ehkä olet vain vahvempi kuin minä ja sydämessäsi ei ole enää kuin himmeä jälki jäljellä siellä, jota kohtaa väittämäsi rakkaus kerkesi koskettaa.