Pysäkki.

Toiselle se voi olla hetki aikaa hengähtää.

Jollekin vain pieni piste matkan varrella.

Eräälle polun polun päättyminen.

Ei ole elämää ilman pysäkkejä.

pysäkillä

Seisoin salin reunalla. Katselin, kun pelasit keskittyneenä. Näin sinun hymyilevän aidosti. Teki mieli kääntää katse pois. Satutti, etten koskaan voisi seistä vierelläsi. En voisi koskaan hymyillä yhtä aidosti. En voisi olla se, joka pyyhkisi kyyneleesi, ja sanoisi -Oot tärkeä. 

Kävelin rantapolkua. Näin sinun istuvan kivellä pää painuneena. Istuin viereesi, ja otit kädestäni kiinni. Katselit joutsenia, joita näkyi kauempana. Niillä oli puhtaanvalkoset höyhenpuvut. Olinko itse koskaan ollut syvältä sisimmästäni yhtä puhdas. Yhtä kaunis.

Ne leikittelee taivaalla. Tanssii villisti. Niiden suunta vaihtuu yhtä nopeaa, ku mun ajatukset. Tulevaisuuteen vievä tie on ollut hämärässä. On se vähän vieläkin. En tiiä mitä tälle blogille käy. Miten pitkään tätä tuun jatkamaan. Oon tykänny tästä, ja kyllä tykkään edelleenkin, mutta tän hetkisessä elämän tilanteessa mulla ei riitä aika, eikä oo paljoa ajatuksia tai kirjotuksia jaettavaksi teille ihanille lukijoille.
Mää oon niin väsyny ajattelemiseen ja kirjottamiseen. Mun pää lyö tyhjää, ku mietin mitä tänne vois kirjottaa. Mä en pidä mitään virallista taukoa, mut voi olla, ettei hetkeen tuu mitään..
Tsemppiä kaikkeen maholliseen!

Annoin anteeksi sulle

Älä väitä ettet muista, koska kyllä sä muistat. Muistat sen, ku kävelin portaita ylöspäin ja kannoin painavaa tarjotinta. Tulit mua vastaan ja virnuilit. Sitten sä kamppasit mut. Kaaduin, löin pääni ja tarjotin lensi, samoin ruuat. Mun hiukset oli maidossa, ja kyyneleet valu mun poskille. Sä katoit mua ensin säälien, mutta sitten kovetit ittes, niin kuin aina ennenkin ja häivyit sanomatta sanaakaan. 

Muistat myös sen, ku olit just puhkasemassa mun pyörän rengasta, ku mää tulin. Nauroit, kun kumi hiljalleen tyhjeni. Läpsäsit mua selkään, ja sanoit -Hyvää synttäriä! Jouduin taluttamaan neljä kilsaa sitä pyörää kotiin. Kotona jouduin valehtelemaan, että olin ajanut vahingossa lasinsirpaleiden päältä.

Muistat myös kaikki ne kerrat, kun lauoit päin naamaa niitä kaiken maailman haukkumasanoja, ja ne kerrat, kun ajoit mun ringistä ulos ja sait kaikki muut nauramaan mulle. 

Muistat varmaan myös, että me oltiin oltu lapsuudesta asti kavereita. Ihan parhaita sellasia. Oltiin tehty kaiken maailman reissuja, ja leikitty rikkinäisillä nalleilla. Kerätty pulloja ja käyty aina ostamassa niillä rahoilla muutama irtokarkki, joita sitten syötiin kotimatkan ajan. Meillä oli myös best friends-korut. Tosin mä poltin sen oman puoliskoni viime juhannuksena.

En mä ees tiiä milloin kaikki muuttui. Milloin halusit enää vain satuttaa.

Mutta arvaa mitä sä et tiiä?

Et tiiä sitä, että mä annoin sulle mielessäni anteeksi, ja sen avulla oon päässy tuon kaiken yli.

Teksti on fiktiivinen!

Sunset

Seison hangella. Varpaita pistelee pakkanen. Posket punaisena, silmissä onnellisuuden hippuja. Hymyilyttää. On jo pitemmän aikaa ollut niin hyvä olla. On ollut turvallista saada olla täällä kaikkien ihanien ystävien keskellä. Synttäripäivä oli täynnä onnellisuutta. Hymyä, naurua, hyviä juttuja ja ympärillä monta niin tärkeää ystävää. Leivottiin mutakakku, joka oli vähän liian kauan uunissa, mutta se oli ihan yhtä hyvää. Syötiin sen kans jäätelöä ja nautittiin hyvästä seurasta. 

Katse kohti tulevaisuutta. On vielä epävarma olo, mutta en enää stressaa niin paljon kuin ennen. Kyllä elämä kantaa. Kantaa heikointakin kulkijaa. Auringon viimeiset säteet saavat hiukset näyttämään välillä kultaisilta. Kultaa on sydän ja mieli täynnä. 

Sumu kietoutui tiukemmin ympärilleni. 

En päässyt sitä enää karkuun. 

Vaivuin yhä syvemmälle pinnan alle ja tunsin,

 kuinka vaikeaa oli hengittää.

 Suljin silmäni. 

Tuli aivan pimeää.

Tunsin jonkun tarttuvan käteeni. 

Vetävän viimeisillä voimillaan minua ylöspäin.

 Sumu hälventyi.

 Näin suljettujen silmieni läpi auringon,

 joka oli kultaakin kauniimpi,

 mutta aukaistuani silmäni näin jotakin vielä kauniimpaa.

 Näin sinun hymysi

I don't know

Masentunut. Junan ikkunasta heijastui mun kasvot. Ilmeettömät. Silmät oli sameet. Ne ei tarkentanu mihinkään. Niistä tuijotti takaisin vain tyhjyys. Tyhjyyttä huokuvat lumipeitteiset pellot. Yksinäiset pajut. Harmaa mitään sanomaton taivas. Suljin silmät. Rakastin haaveilua. Pääsin aina hetkeksi karkuun omaa elämää. Sitä labyrinttia, mitä kiersin aina vain uudestaan löytämättä koskaan uloskäyntiä. Olin tullut opistoon etsimään omaa paikkaani tässä elämässä. Olin etsinyt sieltä vastausta kysymykseeni. Mitä mä teen tulevaisuudessa? En mä tiennyt vieläkään. Huokaisin raskaasti. Pitäis yrittää miettiä, mutta se oli liian vaikeaa. Toisaalta oli liikaa vaihtoehtoja, toisaalta liian vähän. Ei. En mä vaan tiennyt. Ahisti toisten kysymykset. Mihin sä meet syksyllä? Äiti oli tsempannut ja sanonut, että mä löytäisin vielä paikkani. Mutta milloin. Sitä mä en tiennyt.

teksti on fiktiivinen..