varjele kaikelta pahalta #53 (Matias)

Aamu on ollut erityisen hiljainen. Liekkö vaikutusta sillä, että jokaisella matkustajalla on tullut valvottua yöllä vähän turhankin myöhään. 

Oli ollut epätavallisen lämmintä, vaikka elettiin vielä heinäkuun alkua. Ehkä syy oli siinä, että mereltä päin puskenut puhurimainen tuuli oli tyyntynyt ja aurinko oli jaksanut lämmittää pitkälle yöhön. 

Lili on nuokkunut vieressäni takapenkillä jo tovin, enkä voi siksi hymylleni mitään, kun sen pää jälleen kerran nytkähtää eteenpäin ja se näyttää hämmentyneeltä avatessaan silmänsä ja katsoessaan mua nolostuneena silmiin. 

- Nukuinko mä? se kysyy unisella äänellä.

Kuulen Jullen naurahtavan etupenkillä. 

- Oot melkein yhtä kova pilkkijä kuin tuo mun broidi, se sanoo ja vilkaisee meitä taustapeilistä. 

Lili painaa kädet kasvoilleen ja näen hennon punan kohoavan sen poskille.

- Hei ei sun tarvi nolostua. Me ollaan kaikki yhtä poikki, sanon sille lempeästi ja isken silmää Jullen tuijottaessa jälleen edessä mutkittelevaa tietä.

- Mutta sua ei silti väsytä? Lili kysyy ja kallistaa päätään.

- Väsyttää. En vain saa unta, sanon hiljaa sillä en haluaisi paljastaa, mikä on siihen perimmäinen syy.

Lili katselee mua tarkkaavaisesti. Alkaa näyttää siltä, että senkin väsymys on hiipumassa jonnekin taustalle.

- Mitä sä mietit? se kysyy ja hymyilee vaisusti. 

- En mitään erityistä, sanon ja käännyn vilkaisemaan ikkunasta ohi vilahtelevia maisemia.

- Niin, et ehkä mitään erityistä, mutta jotakuta erityistä Severi huikkaa olkani takaa takapenkiltä.

Ja jotenkin sopivasti Aada ja Maiju säpsähtävät hereille kuin yhteisestä sopimuksesta, enkä voi olla miettimättä, ovatko ne edes olleet unessa.

- Mitä multa meni ohi? Maiju kysyy katsoen vuoron perään mua, Severiä ja Liliä.

- Ja multa, Aada säestää perään.

En tiedä, mitä sanoa vai olisiko parempi vain olla hiljaa.

- Pohdittiin tässä juuri, että milloin tuo meidän Severi rengastaa tän takapenkin kultakutrin, Julle heittää ja vetää naaman niin näkkärille kuin vain kehtaa.

Se, jos mikä saa koko autolastillisen hetkeksi olemaan täysin hiljaa. Edes hengityksen äänet eivät kuulu moottorin jylinän yli.

- Sen mä tosiaan tahtoisin tietää, Aada sanoo ja siristää silmiään katsoessaan vieressään istuvaa poikaystäväänsä.

- Hei hei. Otetaanpa nyt ihan rauhassa, Severi sanoo, nostaa kädet kohti kattoa ja virnistää.

- Mä en tiennyt, että sulla on noin kiire päästä kuulemaan mun huonoja juttuja joka ikinen päivä. Ajattelin, että se jo riittäis, kun nähdään ainakin joka toinen, se vielä jatkaa. 

Lili naurahtaa vieressäni ja ajaudumme hetkeksi katsomaan toisiamme hymyn kohotessa viimein kasvoilleni. Puristan hellästi sen kättä, ja kun olen vetämässä omaani pois, tunnen Lilin käden takertuvan siihen vain tiukemmin kiinni. Käymme hetken silmäpeliä samalla, kun  kuulen toisten jo etenevän keskustelussa Jullen ja Maijun ihmissuhdestatuksiin.

- Julle mä kun luulin, että sä löysit jonkun kivan tsirpulan sieltä suviksista. Sä niin hanakasti halusit pyöriä siellä kentällä, Severi sanoo ja saa Jullen nauramaan. 

- Olisinkin löytänyt. Eihän mulla ole enää mitään mahdollisuuksia, kun sä ja Matias tunnutte vetävän kaikki vähänkään kivat tyypit pois vapailta markkinoilta.

- Mutta Julle. Puolensa tälläkin. Ainakin tässä porukassa on joku, ketä pyytää bestmaniksi, Aada huikkaa ja saa loputkin autossa nauramaan.

- Mä kyllä luulen, että tää meidän Julle vielä yllättää. Katotaan niin se on ensimmäinen meistä, jolla on pikku skidejä, sanon ja taputan veljellisesti Jullen olkapäätä.

- Kaikki aikanaan, se sanoo ja kysyy sitten, kuinka moni luulee tarvitsevansa kohta ruokatauon.

- Mä en kyllä taida saada mitään alas, Lili sanoo niin hiljaa, että vain mä kuulen sen.

- Nyt mä taidan vuorostani olla se, jonka pitää alkaa pelätä, että sä et kohta pysy enää hengissä, sanon sille ja hymyilen samalla, kun mahanpohjassani kipinöi. 

varjele kaikelta pahalta #52

Lokkien kirkunasta on tullut jotenkin tavallinen tapa herätä äkillisesti yöllä teltassa paidan liimaantuessa selkään kiinni. Eikä siis tämäkään yö ole poikkeus. 

Raotan vetoketjua sen verran, että saan kurkistettua ovesta ulos. Illasta vinkunut tuuli on rauhoittunut ja korkeina vaahtopäinä rantaan lyöneet aallokot ovat poissa. Kuulostaa kuitenkin siltä kuin jossain palaisi nuotio. Kukakohan mahtaa olla hereillä.

Käärin liian ison villapaidan päälleni ja kiskon reisitaskuhousut jalkaani. Hiukset kietaisen nopealle niskanutturalle, josta jää pursuilemaan lyhimpiä vauvahiuksia.

Väsymys on kaikonnut kuin tuhka tuuleen. Jotenkin sopivasti aurinko alkaa kohoamaan vuorten takaa ja valaisee vastapäisiä vuorijonojen huippuja kellertävällä valollaan.

- Matias? kysyn hiljaa, kun lähestyn metsänvihreään anorakkiin pukeutunutta hahmoa, joka istuu retkituolilla nuotion ääressä.

Matias ei kuitenkaan sano sanaakaan. Se ei edes vilkaise katsomaan muhun päin.

- Nytkö me ei sitten olla edes puheväleissä? kysyn ja yritän nielaista, jotta en alkaisi itkeä.

En saa vastausta. 

- Luuletko sä, että asiat korjaantuu sillä, ettei niistä edes puhu?

Matias ei edes hievahda.

- Ei sitten. Ei puhuta. Mä taidan painua takaisin pehkuihin...

Olen jo kääntymässä, kun Matiaksen surumielinen ääni sanoo sen yhden sanan. 

- Lili... 

Jähmetyn paikalleni, enkä hetkeen kykene liikkumaan, enkä sanomaan sanaakaan. Mutta sitten otan ne muutamat askeleet lähemmäksi tulta ja istun tyhjälle tuolille Matiaksen viereen. 

Yritän ottaa siihen katsekontaktia, mutta sen silmät ovat täynnä kyyneliä. Lasken käden sen avoimelle kämmenelle ja Matias kietoo sormemme yhteen. 

Tunnen lämpimän läikähdyksen ja silitän peukalollani sen käden selkämää. 

- Mä haluaisin..., aloitan, mutta lauseeni jää kesken. 

- Puhua? Matias jatkaa. 

- Niin... Musta tuntuu, että se tekis meille kummallekin hyvää. 

Matias nyökkää ja puristaa tiukemmin kädestäni. Ihan kuin peläten, että saatan kohta kadota. 

- Mistä sä haluat jutella? se kysyy ja katsoo viimein suoraan silmiini. Sen kasvot ovat kyyneleiset. 

Nielaisen. 

- Kaikesta. Tai no... meistä. 

Matias hymyilee vaisusti kyyneliensä lomasta ja saa sydämeni vihlaisemaan. 

Asettelen hetken sanoja mielessäni. En halua vain töksäyttää niitä yllättäen.

- Musta on alkanut tuntua yhä enemmän ja enemmän, etten mä selviä ilman sua. Ihan sama missä mä menen ja mitä mä teen, kaikki tuntuu niin tyhjältä ja turhalta. Enkä mä kykene lopettamaan ajattelemasta sua. Välillä mä olen varma, että hajoan kohta. Nää kaikki tunteet, mitä mä tunnen. Olen tulla hulluksi. 

Alan täristä ja purskahdan itkuun. 

Matias ei hetkeen sano sanaakaan. Se ei kuitenkaan irrota sekunniksikaan katsettaan silmistäni. 

- Lili tiedätkö mitä..? 

- No? kysyn ja lakkaan hetkeksi hengittämästä.

- Silloin ennen suviseuroja... Pelkäsin, etten enää koskaan osaa olla onnellinen. Sen jälkeen, kun olit lähtenyt, mä olin niin pettynyt itseeni. Olin juuri päästänyt sen ainoan ihmisen pois elämästäni, joka oli tullut jäädäkseen. En voinut antaa sitä itselleni anteeksi. Tiesin, että olin pettänyt sut. Mutta vielä pahempaa oli se, että petin samalla itseni. Yritin olla tuntematta mitään. Kuvittelin, että jos en anna itselleni lupaa välittää, ehkä lopulta unohdan. Mutta eihän siinä tietenkään käynyt niin. Ei tunteita voi pakottaa olemaan olematta. 

Yritän hengittää hitaasti ja syvään. Sydämeni vetelee omia reittejään, enkä ole varma, onko se hyväksi terveydelleni. Mutta ainakin olen varma siitä, että olen elossa. 

- Mä... mä en tiennyt. En tiennyt, että voisin tuntea näin ketään toista kohtaan, sanon hiljaa. 

- En mäkään... En todellakaan. Niin siinä nyt sitten kuitenkin vain kävi. 

Suljen silmäni ja kysyn sen ainoan kysymyksen, johon olen pitkään halunnut kuulla vastauksen. 

- Rakastatko sä mua? 

Matias nojaa lähemmäksi mua ja hipaisee poskellaan omaani sen kuiskatessa korvaani. 

- Voi Lili... Kyllä mä taidan rakastaa.

varjele kaikelta pahalta #51

Työnnän kortin bensa-automaatin maksupäätteeseen ja näppäilen koodin. Muut ovat häipyneet bensa-aseman sisälle heittämään vettä, jotta matka saa jatkua seuraavat kolme tuntia ilman pysähdyksiä. Olemme hieman jäljessä aikataulusta sillä Julle nukkui aamulla pommiin ja pakkaaminen viivästyi. Painan pistoolin kahvaa ja kuuntelen samalla äänikirjaa, kun bensiini valuu tankkiin. 

- Maistuuko? Matias kysyy ojentaessaan mulle pahvikuppia.

- Ihana ajatus, mutta en usko, että saan sen vedettyä alas, sanon ja kierrän korkin takaisin kiinni.

- Se on kaakaota. 

Pyörähdän ympäri ja hetkeksi joka ikinen järkevä ajatus katoaa päästäni. 

Miten ihmeessä tuo tyyppi on noin ajattelevainen. 

Kaakaota. Mulle. 

- Tiesitkö, että sä olet ihan paras, sanon ja hymyilen sille ottaessani kupin käteeni, jota se edelleen tarjoaa mua kohti.

- Ei, en mä tiennyt, se sanoo hiljaa ja katsahtaa taivaalle. 

Ja vilkaistessani sitä vielä uudelleen, olen melko varma, että näen veden kohonneen sen silmiin.

Kyykistyn ja istahdan betonikorokkeelle hörppimään vielä höyryävän kuumaa kaakaotani ja olen polttaa siinä samalla suuni. Matias kulauttaa jäljellä olevat kahvit kurkkuunsa ja nielaisee. Sitten se ottaa taskustaan askin, jossa komeilee jokin norjalaiselta näyttävä logo. Se ottaa tupakan, imaisee sen toisesta päästä ja pistää sen sitten suuhunsa. 

Lasken kaakaon maahan viereeni ja nousen ylös.

- Matias älä! 

Ääneni on särkyä. Ja samaan aikaan tunnen valtavaa halua purskahtaa itkuun. 

En osaa selittää miten, mutta jotenkin vain vaistoan, että tämä kaikki liittyy meihin. Tai oikeastaan minuun sillä ei ole mitään meitä. 

Matias ottaa tupakan suustaan ja näen sen silmissä niin paljon surua, että olen tulla hulluksi. 

- Mä olen niin pahoillani, sanon, eikä ääneni ole enää kuin pelkkä hiljainen kuiskaus.

- Älä ole. Ei se ole sun vika...

Otan askeleen lähemmäksi Matiasta ja nostan sen käden käsieni väliin. 

Iho on viileä, mutta tuntuu karhealta sormenpäideni alla. 

Työmiehen kädet.

Piirrän sormellani sen kämmeneen ääriviivoja ja rukoilen hiljaa mielessäni, että voisin lakata antamasta tyhjiä lupauksia. 

- Lili...

Matias liittää kätemme yhteen. 

Tuntuu hyvältä olla siinä. Turvalliselta. Mutta tiedän, että mikään ei kestä ikuisesti. Ei edes tämä hetki, jonka saan jakaa vieressäni olevan jätkän kanssa, jonka hiukset ovat alkaneet käpristyä kiharalle pienestä tihkusateesta. 

Sisälläni vyöryy hurrikaani. Kaikkien maailman tunteiden kirjo. Aivan laidasta laitaan. 

- Mä pelkään, että jonain päivänä mä menetän sut uudelleen, Matias sanoo tuskaisen kuuloisena ja päästää kädestäni irti.

Ja sitten ne tulevat. 

Kyyneleet, jotka mennessään kirvelevät merituulessa kuivunutta ihoani ja saavat mut nieleskelemään kivusta. Enkä saa koottua ajatuksiani kokonaisiksi lauseiksi sillä itkeminen vie viimeisenkin ajatuksen mukanaan. Ja sitten kuulen toisten palaavan takaisin ja näen naurun kuolevan heidän kasvoilleen. Eikä musta ole sanomaan niitä sanoja, jotka ovat lähteneet viimeisenä mielestäni.

varjele kaikelta pahalta #50 (Matias)

Paiskaan takakontin kiinni ja istun kuskinpaikalle, joka on sillä hetkellä ainoa tyhjä tila koko autossa. Reissun alussa koko porukan tavarat olivat olleet siistissä rivissä takakontissa, mutta päivien edetessä kellään ei ollut ollut enää kiinnostusta pakata purkamisen jälkeen kamppeitaan niin tarkkaan kuin ensimmäisellä kerralla. Homma oli niin sanotusti levinnyt käsiin.

- Haittaako, jos mä nukun hetken aikaa? Lili kysyy ja kääntyy vilkaisemaan mua. 

Jotenkin olemme usein ajautuneet istumaan autossa vierekkäisillä paikoilla. Toiset ovat kai yhteisestä sopimuksesta päättäneet antaa meille edes hieman omaa tilaa, vaikka yksityisyyttä sen sijaan on melkein mahdotonta saada, kun niin monta korvaparia kuuntelee tarkkaavaisena takapenkillä. 

- Nuku vaan. Mä kyllä herätän sut sitten, jos kaipaan juttuseuraa, sanon sille ja yritän hymyillä lempeästi, vaikka samaan aikaan sydämessäni vihlaisee kivusta. 

Lili nojautuu ikkunaa vasten ja painaa silmänsä kiinni. Muut takapenkillä tekevät samoin. 

En jaksaisi sitä, että jokainen ajatukseni liittyy sillä hetkellä Liliin. Sen kasvoihin, jotka näyttävät niin levollisilta sen nukkuessa. Sen siroihin ja pieniin käsiin, joista haluaisin pitää kiinni. Sen hymyyn, joka saa joka ikinen kerta mut virnuilemaan typerästi ja joudun kääntämään katseeni hetkeksi pois, etten vaikuttaisi idiootilta. 

Mutta ehkä kuitenkin pahinta on pelko. Pelko, että annan itseni elätellä liikaa toivoa. Että annan sydämeni rakastaa, vaikka en voi yhtään tietää, onko toisen sydämessä tilaa rakkaudelle. 

Tiedän, että Lili on kuin särkyvää lasia. Yksikin sana voi rikkoa kaiken. Luottamuksen tai ystävyyden. Tai mikä pahinta, ehkä jopa mielenterveyden. 

Haluaisin luvata sille, että kaikki järjestyy. Että on vain ajan kysymys, kun kipu, jota se kantaa mukanaan, väistyy. Että mä seison sen rinnalla, mitä ikinä se elämässään tulisikaan kohtaamaan. Että mä lupaisin rakastaa myötä- ja vastamäissä. 

Ja kuitenkaan en voi tehdä niin. En voi luvata, että tunteet, jotka vellovat sisälläni, eivät koskaan tule lakkaamaan. En voi luvata, että suru ei enää ikinä sumenna sen kauniita silmiä. En voi luvata, ettei Liliin enää koskaan satu.

Olen aavistanut, ettei Lili ole vielä valmis puhumaan meistä. Hetkittäin tuntuu, että se on jopa varma omista tunteistaan, mutta suurimmaksi osaksi näyttää siltä, ettei se tiedä itsekään, mihin suuntaan tämä kaikki on menossa. Jopa Julle sanoi, ettei suosittele mua kertomaan, mitä oikeasti ajattelen. Että välillä tuntuu, etten enää osaa kuvitella elämääni ilman sitä ihmistä. Että joka ikinen kerta kun vain ajattelen, että joku toinen saisi tuntea Lilin sydämen hakkaavan kämmentänsä vasten, olen musertua kivusta. 

Mutta en voi tehdä mitään. En mitään muuta kuin antaa aikaa.

Ehkä vielä jonain päivänä mun ei enää tarvitsekaan toivoa. Ehkä jonain päivänä toiveeni ovat muuttuneet todeksi.

varjele kaikelta pahalta #49

Kuuma höyry kohoaa trangian päälle asetellusta metallikulhosta, jonne olen huomaamattani kaatanut turhan paljon vettä.

- Hyvää huomenta punahilkka. Kuinka se maistuisi kahvitilkka?

Olen säikähtää Matiasta, joka on hiippaillut hiljaa taakseni ja toitottaa aamun ensimmäiset sanansa aivan korvani juuressa.

- Huomenta vaan sullekin, sanon niin tappavan tylsän kuuloisella äänellä kuin vain osaan. 

Matias kuitenkin hymyilee mulle lempeästi ja saa mut leppymään, vaikka olen hetken ajan ajatellut esittää sille ärsyyntynyttä.

Vai että punahilkka. 

Mitähän vielä.

Matias istahtaa viereeni kostealle kalliolle ja siristää silmiään tarkastellessaan jonnekin kaukaisuuteen.

Meri pauhaa alapuolellamme ja aallot paiskaantuvat rantakallioille jylisevän äänen säestyksellä. 

Puhurimainen tuuli oli koko yön saanut telttakankaan lepattamaan ja jättänyt kroppani kohmeeseen, vaikka olin puristanut makuupussia aina vain tiukemmin ja tiukemmin ympärilleni saadakseni edes hitusen lämpöä. Villasukat olivat olleet jälleen kerran hukassa. Varpaita oli kipristellyt kylmästä ja olin lopulta käärinyt t-paitani niiden ympärille.

Tihkusade yllättää meidät molemmat. Pienet, mutta jääkylmiltä tuntuvat pisarat tipahtelevat lempeästi käsilleni, kun viimein kaadan kahvin kahteen kuksaan ja ojennan niistä toista Matiakselle. Kätemme hipaisevat toisiaan. Se tapahtuu aivan hetkessä, mutta toisesta huokuva lämpö jää viipyilemään iholleni. 

Hörpin liian mustalta maistuvaa kahviani samalla kun yritän koota ajatuksiani. 

Kohtasimme toisemme viikko sitten kuukausien jälkeen. Matias tarttui käteeni isossa teltassa ja pakotti meidät viimein puhumaan toisillemme. En olisi varmaankaan itse ikinä kyennyt tekemään samaa. Olin ollut niin varma, että Matias oli jo lakannut ajattelemasta minua. 

- Lili? 

Matiaksen ääni on hukkua tuulen alle. 

Vilkaisen vieressäni istuvaa tyyppiä, jonka jokainen sana saa sydämeni hakkaamaan niin lujaa, että toisinaan pelkään sen repeävän ulos rinnastani. 

- Mennäänkö uimaan? Matias kysyy, eikä ilmekään värähdä sen kasvoilla. 

Yritän ottaa siitä selkoa. Ymmärtää, pilaileeko se vain mun kustannuksella.

Kuka hullu haluaa mennä uimaan tällä säällä. 

- Sä et ole tosissasi. Ethän? kysyn ja toivon enemmän kuin mitään, että Matias purskahtaisi nauruun ja kertoisi vitsailevansa.

- Mieti, miten mahtavaa se olisi. Tuntisi ainakin olevansa elossa. 

Lasken käden Matiaksen olkapäälle. 

- Sä et saa mennä. Entä jos et jaksa uida? En kestä, jos menetän sutkin... 

Matias siirtää hellästi silmille valahtaneen piponi takaisin oikealle paikalleen ja rutistaa minut itseään vasten. 

- Et sä mua menetä. Mä olen jo iso poika ja osaan huolehtia itsestäni, se sanoo ja virnistää niin suloisesti, että jokin sisälläni tekee kuperkeikkaa pelkästä onnesta. 

- Oikeasti Lili. Tää on sellainen kerran elämässä kokemus. Jäämeri, aallot ja auringonnousu. Mitä muuta ihminen vois vielä haluta?

Irrottaudun Matiaksen otteesta ja suljen hetkeksi silmäni, vaikka jokainen osa kehostani haluaisi pitää siitä ihmisestä kiinni. 

- Mä kadun tätä varmaan koko loppu elämäni, jos mua kohta edes enää on, mutta mä tulen. En siksi, että haluaisin, vaan siksi, että mä en kestä jäädä tänne yksin venaamaan tuletko sä takaisin vai et. 

- Lili ei sun oikeasti tarvitse. Ei mulla ole hätää, Matias sanoo rauhallisella äänellä. 

- Ehkä ei, mutta mä jokatapauksessa päätin, että tulen, sanon ja yritän saada itsenikin vakuuttumaan sanoistani. 

Enää ei ole mahdollisuutta perääntyä. 

- Viisi minuuttia ja nähdään tuolla rannassa, Matias huikkaa vielä noustuaan jo ylös ja käveltyään kohti kauempana nököttävää telttaa, jonka uumenissa Severi ja Julle vielä vetelevät hirsiä autuaan tietämättöminä siitä, mitä me kaksi meinataan kohta tehdä. 

Vedän takanani olevan teltan vetoketjun auki ja kömmin sisään. Aada ja Maiju nukkuvat edelleen. Kumpikaan ei edes hievahda, kun riisun kaiken ylimääräisen pois päältäni ja puen urheiluliivit ja shortsit ylleni. Heitellessäni vaatekerrastoja rinkkani viereen, alan jo hytistä kylmästä. 

Tekisin melkein mitä vain, että pääsisin hetken kuluttua saunaan ja voisin juoda kuumaa kaakaota kermavaahdon kera. 

Matias seisoo jo rantahietikolla laskeutuessani liukkaita kiviä pitkin sen luokse. 

Lasken pyyhkeen mytyksi kallioseinämän viereen ja juoksen mereen ilman, että Matias kerkeää edes liikahtaa. Jokainen askel saa veden koskettamaan kroppaani yhä ylempää ja ylempää. Ja jokainen kosketus saa mut kiljumaan kauhusta. 

Vesi on kylmää. Enemmän kuin kylmää. Se pistelee ihoa joka puolelta ja saa pääni turraksi. Edes takaisin liikkuneet ajatukset jumiutuvat paikalleen. En tunne mitään muuta kuin pakokauhua. 

Ja sitten joku kohoaa aallokosta viereeni. Matiaksen hiuksista lentelee vesipisaroita ja sen sormet puristavat kämmentäni. 

- Pärjäätkö sä? se kysyy ja yleensä niin eloisissa silmissä välähtää jotain. 

Tärisen. Kylmästä ja pelosta. Mutta jokainen katse, jonka Matias kohdistaa silmiini saa lämmön leviämään sisälläni niin vaarallisen voimakkaana, että olen hukkua siihen tunteeseen. 

Miten kukaan voi olla kaiken sen jälkeen tuollainen minulle. 

Nyökkään ja suljen samantien silmäni sillä suuri aalto paiskaantuu samalla hetkellä meitä kohti ja saa meidät vetäytymään muutaman metrin lähemmäksi rantaa. Matias ei kuitenkaan päästä hetkeksikään kädestäni irti. 

- Mennäänkö? se kysyy ja huitaisee kädellään pyyhkeidemme suuntaan. 

- Ei vielä, sanon omaksi ja Matiaksen yllätykseksi. 

- Haluan kerran sukeltaa. 

Ja se kaikki on juuri niin ihmeellistä kuin Matias on hetki aiemmin sanonut. Sitä tuntee todella elävänsä. Olevansa hetkellisesti yhtä veden kanssa. Ja kauhoessani viimein käsilläni kohti pintaa ja kyynelten kadotessa aallokon mukaan, olen melkein varma, että suru on viimein hellittämässä otettaan ja antamassa tilaa jollekin uudelle, ihmeelliselle ja valtavalle tunteelle, joka saa sydämeni miltein pakahtumaan rintaan.