Vedän marjajogurttia suoraan purkista ja tuijotan keittiön valkoista laattaseinää näkemättä kuitenkaan mitään. En kykene katsomaan Matiasta, joka yrittää melkein väkisin saada muhun katsekontaktia.
Ehkä näin on parempi. Ehkä näin tämä kaikki sattuu vähemmän.
- Sä siis olet jo päättänyt, että lähdet. Mun mielipiteellä ei ole mitään merkitystä, Matias puristaa sanat huuliensa välistä.
Kuulen pettymyksen ja epäuskon sen äänessä.
Nyökkään, ja samaan aikaan tunnen, miten palan tunne nousee kurkkuuni.
- Lili mä en oikeasti enää tiedä, mitä mun pitäisi sanoa. Tää vaikuttaa siltä, että sä olet suunnitellut tätä pitkään ilman, että sä olet millään tavalla ilmaissut sitä mulle.
Alan epätoivoisesti laskea ruutuja, jotka limittyvät toisiinsa keittiötason yläpuolella. Joku on tainnut jättää pölyt pyyhkimättä.
- Mä en jaksa ymmärtää, miksi sä kerrot tästä vasta nyt. Ymmärrätkö sä nyt yhtään, miltä tää musta tuntuu? Matias kysyy niin hiljaa, että pelkään sen alkaneen itkeä.
- Anteeksi...
Hetkeen kumpikaan ei sano mitään.
Seinäkellon hiljainen raksutus kantautuu olohuoneesta ja ilmastointilaitteen matala hurina kaikuu korvissa.
- Lili, tajuatko sä, miten paljon tää satuttaa mua? Matiaksen äänessä ei ole lainkaan voimaa.
- Kyllä mä tajuan, ja siks tää tuntuukin niin pahalta. En mä haluais, että suhun sattuu, sanon ja tunnen kyynelten kihoavan silmiini.
- Ja se koulu kestää vuoden?
Matiaksen hartiat ovat lysähtäneet alas.
Vielä hetki sitten se jaksoi pitää itseään kasassa. Nyt alkaa näyttää siltä, että me molemmat olemme lähellä romahtaa.
- Kaksi vuotta, kuiskaan, ja elättelen toivoa, ettei Matias kuulisi sitä.
Mutta tottakai se kuulee. Se kuulee aina kaiken.
- Kaksi! Et voi olla tosissasi?
En vastaa. En, koska sanat takertuvat kurkkuun niin tiukasti, että mua alkaa melkein yskittää.
Matias laskee käden hartialleni ja tunnen hennon lämmön siirtyvän iholleni. Enkä voi lakata kysymästä itseltäni, miten mä aion selvitä ilman sitä.
- Muistatko sä, miten me sovittiin kesällä, että oltais toisillemme rehellisiä vaikka mitä tahansa tapahtuisi? Ihan mitä tahansa.
Matiaksen ääni vaatii vastausta, jota mä en kykene antamaan.
- Matias, älä!
Melkein pyydän, että se lähtisi. Ihan vain siksi, että tämä olisi helpompaa meille kummallekin. Kun mun mielikin tuntuu olevan sekoamassa sen kosketuksesta.
Lasken käden pöydälle ja alan huomaamattani naputtamaan sen vahattua pintaa sormillani. Sitä ei kuitenkaan kestä kauaa sillä Matias nostaa sen hellästi käsiensä väliin ja kietoo sormemme yhteen, ja tunnen läikähdyksen mahanpohjassa.
- Entä jos mä en päästä sua? Mitä jos mä vain sniikisti raahaan sut mun mukaan kämpälle, enkä anna sun lähteä?
Päivän viimeiset auringon säteet värjäävät huoneen seinät kellertäviksi ja saavat Matiaksen silmät kimaltamaan valossa. Yleensä niin tummilta näyttävät ripset värjäytyvät hetkellisesti kultaisiksi.
- Mä tiedän, että tää muuttaa asioita. Että voi käydä niinkin, että muutamien kuukausien jälkeen kumpikin väsyy siihen. Ja mä tiedostan sen, etten voi vaatia sua odottamaan täällä, että mä tulen takaisin, koska enhän mä tiedä itsekään, palaanko mä vai en. Musta vaan tuntuu siltä, että mä oon monta vuotta antanut mun haaveiden vaipua taka-alalle, koska mä halusin pistää isän terveyden etusijalle. Ja viime aikoina mä oon miettinyt, että mä en ehkä koskaan saanut elää tarpeeksi mun omaa elämää. Sellaista nuoruutta kuin muut. Että voi mennä ja tehdä asioita ilman, että täytyy aina kysyä ensin lupaa joltain toiselta.
Matias ei sano mitään. Se vain piirtää sormellaan mun kämmeneen ääriviivoja ja tuijottaa ikkunasta ulos pihamaalle, joka vielä hetken kylpee auringon valossa.
- Ehkä sun täytyy sitten tehdä niin. Ehkä se on jotain, mitä sun on aina pitänyt tehdä, se sanoo, kääntää katseensa silmiini ja hymyilee, mutta hymy ei ylety silmiin asti.
