olen niin pettynyt itseeni

Hivuttaudun viereesi penkille, joka hohkaa kylmää syysilmaa.
Et katso edes minuun päin.
Olet kuin et edes tietäisi minun olevan siinä.
Ja jos koskaan, niin nyt, se kaikki sattuu.
Se, että vaikka puhut meistä, et kuitenkaan koskaan ole tarkoittanut sillä minua ja sinua.
Se, että huolit minut luoksesi vain silloin, kun et kestä olla yksin syvimpien ajatustesi kanssa.
Ja se, että et koskaan sano niitä sanoja ensin.

Ehkä et edes osaa rakastaa.
Ehkä et edes tiedä, mitä on rakkaus.
Ehkä et edes koskaan halunnut tämän menevän näin.
Ehkä...

Ja kuitenkin kerrot muille siitä, miten olemme suunnitelleet vuoden verran reissua Keniaan.
Ja miten minä teen sinut maailman onnellisimmaksi mieheksi.
Ja puristat jäykästi niin lyhyen hetken kättäni, että et edes itse usko kenenkään uskovan, että tekisit niin vapaasta tahdostasi.

Tiedän, että voisin lakata uskomasta meihin.
Tai oikeastaan sinuun.
Sillä kyllähän minä näen selitystesi läpi.
Mutta tässä minä vain edelleen seison ja kerron äidillesi ruusuista, jotka sain sinulta edellispäivänä, vaikka emme edes omista maljakkoa ja minä olen allerginen kukille.

Ehkä en uskalla myöntää, että olen niin pettynyt itseeni.
Pettynyt siihen, että lankesin jälleen kerran samanlaiseen mieheen.
Että kuvittelin sinun olevan erilainen.
Erityinen.
Kuvittelin, että sinä todella rakastaisit muutakin kuin peilikuvaasi ja sitä vallan tunnetta, joka saa poskesi hehkumaan innostuksesta, jota minä vihaan enemmän kuin mitään.

Mutta ei.
Sinä et ole yhtään sen erilaisempi kuin kukaan muukaan.
Ehkä olet jopa pahempi.
Sillä saithan kiedottua minut valheillasi niin lähelle, että uskoin sinua kaikkien niiden kokemusten jälkeen.
Sait minut uskomaan, että tällä kertaa kaikki olisi toisin.
Että tällä kertaa minun ei tarvitsisi pelätä.
Ei odottaa, että kerrotko koskaan niistä illoista, jolloin ilmoitit joutuvasi jäämään ylitöihin, mutta jotka vietit tuhoamalla loputkin elämän rippeet itsestäsi.
Ei anella, että edes joskus katsoisit minua silmiin ja näyttäisit, että olen edes olemassa sinulle.

Luulen, ettei minua kohta enää edes ole.
Ja jotenkin minusta tuntuu, ettet tule huomaamaan sitäkään.
Ethän sinä huomaa nykyään enää mitään, mitä minä teen tai jätän tekemättä.
Tai että olenko luonasi vai en.

Oletkohan koskaan edes todella nähnyt minua.
Vai olenko aina vain ollut pelinappula shakkilaudallasi.
Sotilas, jonka olemassaolosta kukaan ei edes välitä.

varjele kaikelta pahalta #63 (Matias)

Askelten äänet kajahtelevat rappukäytävässä. Yksi käytävän pitkistä ledivaloista välkkyy niin pahasti, että ihmettelen syvästi ellei vähintään yksi kerrostalon asukas ole saanut siitä migreeniä.

- Miten kesä meni? Julle kysyy multa samalla, kun sovittaa viimein oikeaa avainta jäätävästä nipusta lukkoon. 

- Siinä kai se. Aika hiljaista on ollut, tyydyn vastaamaan. 

En kehtaa myöntää, ettei ole ollut oikein fiilistä tehdä mitään. Pääasia, että jaksoi käydä töissä ja lähteä silloin tällöin pelaamaan jätkäporukalla biitsiä, kun oli tuntunut, että elämä menee kuin sumussa.

En ollut keksinyt sille parempaakaan sanaa. 

Mikä olisi kuvastanut sitä olotilaa, kun on jossain menossa ja porukalla on hauskaa, mutta itsestä tuntuu siltä kuin olisi jossakin muualla. Kuulee keskustelut ja tietää tasan tarkkaan mitä ympärillä tapahtuu, mutta äänet kuuluvat kuin pleksin takaa. 

Sairaanhoitaja oli sanonut, että mulla saattoi olla jotain lievää työuupumusta ja että mun pitäisi välttää tekemästä ylitöitä. Viikonloput pitäisi ottaa levon ja rentoutumisen kannalta. Yöuniin pitäisi myös satsata. 

Nostan kengät vapaaseen koloon kenkätelineelle ja raahaudun sitten Jullen perässä keittiöön juomaan lasillisen vettä. 

Keittiö on valoisa ja avara. Siitä näkee suoraan olohuoneeseen ja sen perällä olevalle parvekkeelle, josta avautuu ehkä ne Helsingin kauneimmat maisemat. Tai ainakin Julle on kovasti rehennellyt niillä.

Valutan Ikean lasin puolilleen jääkylmää hanavettä ja nappaan sen mukaani suunnatessani parveketta kohti.

Oven eteen on vedetty vaalean okran väriset verhot. Onkohan Jullella ollut joku nainen makutuomarina, kun ei se niin kovin innokas ole itse ollut sisustamaan. 

Työnnän lasioven hitaasti auki. Syksyn lämmin tuulahdus tulee vastaan sivuun vedetyn parvekkeenlasin kohdalta. Rekisteröin käden, joka nojaa kaidetta vasten ja olen varma, että unohdan hetken ajan hengittää. 

Seison paikoillani ja tunnen, miten sydämen vahvat ja aiemmin niin tasaiset lyönnit kiihtyvät epämääräisiksi. Lasissa oleva vesi loiskuu tärisevän käden otteessa. 

Ja sitten kaikki pysähtyy. 

Käsi lakkaa tärisemästä. Katse pysyy kaiteessa, johon hetki sitten nojannut käsi on siirtynyt. Ja kaukaisuuteen tuijotellut hahmo kääntyy. 

- Ai, Matias! 

Puraisen kevyesti alahuultani ja nielaisen. 

Livia. 

Hetken. Sen pienen hetken verran olen jo kerennyt kuvitella näkeväni jonkun muun. 

Jonkun, jonka silmät olisivat hieman sirrillään ja jonka poskilla heloittaisi hento puna. Jonkun, jonkan katseessa olisi niin paljon lämpöä ja jonka hymy saisi sydämen melkein vavahtamaan paikoiltaan. 

- Mitäs sä Hesassa? Eikö sulla ookkaan enää töitä lapissa? kysyn samalla kun puristan ojennettua kättä ja yritän samalla palauttaa kasvoilleni mahdollisimman neutraalin ilmeen. 

- Mun piti olla, mutta menikin nilkka ja oon nyt ollut parisen viikko saikulla. Päätin sitten tulla käymään kotihuudeilla ja törmäsin Julleen kaupassa niin se houkutteli mut käymään täällä.

Livian hymy ulottuu silmiin asti. Ja vaikka siitä on vuosia, kun näin sitä viimeksi enon hautajaisissa, mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Se on sama Olivia kuin aina ennenkin. Oli sitten sitä O:ta tai ei. 

- Entäs itse? Julle tais mainita, että sä asut nykyään omillaan. Alkaako sulla nyt syksyllä koulu vai jatkatko töissä?

- Mä en oikeastaan tiedä vielä. Toivon, että tän viikon aikana ajatukset vähän selkiytyis. Pitäis yrittää päättää, sanon ja hörppään kulauksen vettä, joka maistuu ihan Helsingiltä.

- Eiköhän ne asiat loksahtele paikoilleen. Menee sitä kohti, mikä tuntuu oikealta, Livia sanoo ja menee ohitseni ovesta sisälle olohuoneeseen. 

Ehkä. Ehkä kaikki muuttuisi vielä. 

Ehkä rintaani pusertunut tyhjä kolo vielä katoaisi ajan kanssa. 

Ehkä oppisin vielä elämään elämääni ilman sitä ihmistä. 

Ehkä, jos uskoisin siihen todella, voisin lakata näkemästä sen saman unen aina uudelleen ja uudelleen, jossa meri pauhaa taustalla ja tunnen putoavani syvemmälle pimeyteen. Ja jossa Lili lopulta päästää kädestäni irti. 

kaikille niille, jotka ovat tulleet jäädäkseen

Vene heiluu aallokossa.
Yö on hiljainen.
Seuraan, miten katseesi kiertää rantoja,
etsii paikkaa, missä nousta maihin.

Jostain syystä en koskaan lakkaa ajattelemasta sitä kaikkea, mitä tapahtui ennen kuin meistä tuli me.
Sattuu ajatuskin,
että melkein hajosin sen tuskan alle,
kun mietin, miten kaikki vihaisivat minua sen jälkeen,
kun kertoisin, etten enää osannut rakastaa häntä.

Se vaati vain aikaa.
Aikaa ymmärtää, milloin on aika päästää irti.
Aikaa tajuta, ettei meidän ole koskaan tarkoitus vain tehdä toiset onnelliseksi.
Joskus suurinta rakkautta on kuulla sanat toiselta - tärkeintä, että sä olet onnellinen.

En kuitenkaan usko, että hyvästit ovat koskaan lopulliset.
Sydämessä on erityinen paikka monelle.
Jokaiselle niille, jotka ovat hetkeksi tulleet käymään, jatkaakseen taas sitten matkaa eri suuntaan.
Ja kaikille niille, jotka ovat tulleet jäädäkseen.

Hivutan käteni kämmeniesi sisään ja hipaisen valahtaneet hiukset otsaltasi.
Lämpö leviää kehossani, kun hymysi kohtaa omani ja puristat hellästi sormiani.
- vieläkö sä tykkäät musta? kysyn hiljaa.
- vielä, sanot lempeästi, kierrät käsivartesi ympärilleni ja jatkat sitten - ainakin siihen asti, että susta tulee vanha ja kurttuinen.

you are beautiful

Ootteko koskaan miettinyt, miks peiliin katsoessa näytätte hyvältä ja sitten kuvaa ottaessa tuntuu, ettei mistään tuu hyvää?

Mua ärsyttää se, miten ulkonäkökeskeistä elämästä on tullut. En tiedä, onko se osittain sitä, että kun kasvaa lapsesta nuoreksi ja alkaa etsimään sitä omaa tyyliä, niin tulee se aikakausi, kun on vähän hukassa. Jälkikäteen hävettää se, millaisia vaatteita on käyttänyt tai miten on laittanut hiuksia jne.

Mutta varmasti suurin syy on se, että koko ajan meidän ympärillä pyörii tietynlaiset ihanteet siitä, millainen pitäis olla ja miltä pitäis näyttää.

Täydellinen kroppa, täydellinen iho, täydelliset hiukset ja täydellinen asu. Sit pitäis omistaa vielä suora hammasrivistö, valkoiset hampaat ja mahdollisimman symmetriset kasvonpiirteet.

Harva ihminen kuitenkaan kykenee täyttämään nuo toivotut kohdat. Ja kuitenkin, hyvin harva niistäkään oikeasti näyttää siltä. Valokuvissa kaikella on väliä. Ilmeellä, asennolla, valaistuksella, taustalla jne.

Joinakin päivinä pystyn sanomaan itselleni, että oon kaunis ja kelpaan sellaisena kuin oon. Joinakin päivinä se on taas vaikeampaa. Silloin ei tee mieli ottaa kuviakaan. Oon kuitenkin ajan kanssa oppinut hyväksymään sen epätäydellisyyden. Sen, etten tuu koskaan näyttämään siltä, mikä mun ihannekuva itsestäni on, edes päivittäin.

Ymmärrän, että usein se, mikä on kaunista, ei edes päädy puhelimen galleriaan sillä harvoin niissä aidoissa hetkissä, kun ihminen on heikoimmillaan tai särkynyt tai äärettömän onnellinen tai pakahtua kiitollisuudesta, kukaan on ikuistamassa sitä valokuvaan.

Mutta toisinaan kun katson itseäni peilistä ja hymyilyttää niin, että poskipäihin sattuu, näen itseni ikään kuin muiden silmin ja tiedän, ettei mun tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni kelvatakseni muille ja itselleni.

you are beautiful. you are enough.

varjele kaikelta pahalta #62 (Julle)

Jokainen katu sykkii kaupungin iltaelämää ja joka toinen vastaantulija on pienessä hiprakassa, vaikka yön pimeimpiin tunteihin on vielä hetki aikaa. Ilta on lämmin, hiostava oikeastaan. Tämä on varmaan viimeisimpiä lämpimiä päiviä ennen kuin routa ottaa taas maan haltuunsa. 

Seison liikennevaloissa ja toivon, että pääsisin kadun yli ilman, että joudun jututtamaan tutun näköistä porukkaa, joka laahustaa hiljalleen sitä tienreunaa kohti, jossa olen. Yksi niistä taitaa olla Mara, Severin serkku. Ainakin letti on juuri sen näköinen kuin sillä ja on vaikea kuvitella sellaista tyyliä kenellekään muulle. 

Punainen valo välkkyy hetken ja vaihtuu sitten vihreäksi. Harpon mukulakivikadun ja parien metron raiteiden yli tavallista reippaammin, vaikka ei minulla sinänsä ole kiire mihinkään. Olen kuitenkin aistivinani sen kaiken raadollisella tavalla tutun, jota en ole kaivannut hetkeäkään. Viinan tuoksun ja kännisinä örveltävät puolitutut, jotka saivat aikoinaan vedätettyä melkein mihin tahansa mukaan. Yleensä aika huonoin seurauksin. 

Poikkean torille ja puistoihin suuntaavan massan sijaan syrjäisemmälle kadulle, jonka varrella kohoavat rakennukset tuovat aina mieleeni Lontoon. Ehkä niissä kapeissa ja värikkäissä kerrostaloissa on jotain samaa tunnelmaa kuin vaihtariperheeni kotona oli aikoinaan. 

Enää ei ole pitkästi. Muutama kadunkulma ja joitain satoja metrejä. 

Ja siinä hän on. 

Seisoskelee rennosti, hiukset äidin mielestä vähän turhan pitkiksi kasvaneena ja kannattelee toisella olkapäällään mustaa reppua.  

Matias ojentaa kätensä ja rutistamme pikaisesti toisiamme. 

- Sä sitten tulit? heitän sille ja virnistän perään. 

- Jep. Oli jo aikakin, se sanoo, hymyilee takaisin ja jatkaa sitten - Piti tulla katsomaan, miten sä pärjäät täällä. Äiti on alkanut jo huolestua, kun susta ei kuulu mitään. Et oo vissiin liian usein soitellut sille. 

- Joo, no ei oo tullut turhan usein pidettyä yhteyttä. Hektinen elämä, kiireiset viimeiset nuoruusvuodet, sanon ja osoitan kädelläni vastakkaiseen suuntaan, josta tulin. 

Matka kämpälle sujuu mutkitta ja vaivattomasti. Meillä on paljon kerrottavaa puolin ja toisin. 

Ja lopulta tulemme siihen kohtaan keskustelua, jota olen osannut odottaa. 

- Oletko sä ollut tekemisissä Lilin kanssa? Matias kysyy, mutta ei katso tällä kertaa mua kohti. 

En vastaa heti. 

En kun jokainen sana, jonka kohta päästän suustani, saattaa paljastaa kaiken, eikä mulla ole juuri nyt varaa mokata mitään. 

- Olen mä tainnut muutamaan otteeseen kysellä, miten sillä menee, sanon ja tuijotan muka kiinnostuneena lokkeja, jotka ovat löytäneet roskakorista jotain syötävää. 

- Ja? Matias jatkaa. 

- Ei sen kummempaa, vastaan ja kohtaan kysyvänä toisen katseen. 

- Ai.. Matias sanoo ja olen näkevinäni sen kasvoilla jopa surua ennen kuin se kääntää katseensa pois.

Tunnen, miten sydämeni hakkaa rinnassani, joten yritän pitää ääneni vakaana, kun kysyn - Söitkö sä junassa mitään? Mietin, et pitäiskö tilata kämpälle jotain safkaa. 

- Oli mulla eväät mukana, mutta en saanut alas kuin yhden banaanin. 

Katson Matiasta silmät kurtussa, mutta se vain pudistelee päätään, jotta en kyselisi enempää. 

Enkä voi olla pohtimatta, mihin tämä kaikki liittyy.

Sä ikävöit Liliä. Eikö niin?