Kysymyksiä elämästä

Valkoiset lumihiutaleet leijailevat hiljalleen maahan. Taivasta täplittää tuhannet tähdet ja himmeänä puiden takaa loistava kuu. Kadulla kuuluu askeleita, muuten kaikkialla on hiljaista.

Nojaan talon seinään ja ajattelen, että onko elämällä jokin tarkoitus. Miksi ihmisiä kuolee ja miksi niitä syntyy. Miksi ihmisiä sairastuu, miksi ihmiset tekevät kaikkea pahaa. Onko elämällä jokin tarkoitus?

Minä olen ollut elämäni aikana monesti onnellinen, surullinen, jopa onneton. Miksi minulla on silti aihetta kiittää.

Minulla on kaikki mitä minä tarvitsen. On ystäviä, sisaruksia, serkkuja ja tietenkin vanhemmat. Olen menettänyt paljon, mutta minulle on annettu sitäkin enemmän takaisin. Minä saan ja minun pitää olla tyytyväinen. Minulla voisi mennä paljon huonomminkin. ¨

Elämällä on jokin suurempi tarkoitus tai ainakin minä uskon niin. Näin uskoen minä voin ajatella, että kaikki menee niin kuin niiden on tarkoitettu menevän. Saan kulkea rauhassa eteenpäin tietäen, että minun elämäni on jonkun toisen käsissä.

Paluu menneisyyteen

Tuntui siltä, kuin sydän olisi pysähtynyt. Minua pelotti. Huusin ja tunsin paniikin jylläävän sisälläni yhä vain pahemmin ja pahemmin. Pelkäsin kuolemaa. Pelkäsin sitä niin paljon, että oli vaikea hengittää. Tunsin kyyneleiden valuvan poskillani. Huusin vain lujempaa. Käsi tarttui minun käteeni. Ääni kuiskasi korvaani rauhallisesti ja kevyesti sanoja: "Hengitä. Hengitä." Yritin rauhoittua, mutta se oli vaikeaa. Pelkäsin yhä vain ja jalkani eivät millään meinanneet kannatella enää minua pystyssä. Toinen käsi tuki minua selästä. Toinen silitti varovasti olkapäätäni. Rauhoittavat sanat: "Kaikki on hyvin." Mutta minusta tuntui siltä, että ei ollut. Yhä vain uudet ja uudet kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Tärisin ja minua pyörrytti. "Minä kuolen", kuiskasin, sillä ääntä ei enää meinannut kuulua. käsi rauhoitti ja ääni sanoi lempeästi: "Tämä menee ohi ihan hujauksessa. Koita kestää." Minä painoin ajatuksen mieleeni ja yritin rauhoittua. Yksi henkäys sisään ja yksi ulos. Kehoni alkoi rauhoittua henkäys henkäykseltä. Oli yhä vain helpompi hengittää ja jalat kantoivat taas. "Se todella meni ohi", sanoin hämmentyneenä. "Tottakai se meni. Sinä olet selvinnyt pahemmistakin tilanteista. Muistathan, että olet selviytyjä", ääni sanoi ja tunsin silmieni painuvan kiinni. Vajosin pimeään kuiluun. Sumuun, joka sai minut muistamaan menneet.

Runot, tekstit ja novellit, joita julkaisen tässä blogissani, ovat fiktiivisiä, ellei toisin kerrota. Osa voi kuitenkin perustua tosi tapahtumiin.

Kuumailmapallo

(c) www.stara.fi

Eräällä terveystiedon tunnilla piti pirtää vihkoon kuumailmapallo. Palloon piti kirjoittaa asioita, jotka nostavat palloa ylönpäin, eli auttavat minua jaksamaan elämässä eteenpäin. Kirjoitin esim, että ystävät, perhe, terveys, toivo, unelmat, vapaa-aika ja lomat.

Koriin piti kirjoittaa ihmisiä, jotka ovat minulle tärkeitä ja jotka tukevat, kun on vaikeaa. 

Korin alle piti piirtää hiekkapusseja, joihin piti kirjoittaa asioita, jotka vetävät palloa alaspäin, eli aiheuttavat minulle takapakkia elämässäni. Kirjoitin ainakin, että luottamuksen pettäminen ja ystävien menettäminen. 

Tämä tehtävä sai miettimään, että mitkä ovat oikeasti elämässäni sellaisia asioita, jotka auttavat kulkemaan eteenpäin ja mitkä tekevät matkan vaikeammaksi. Mitkä sinä kirjoittaisit nuihin?

...

Tyhjyys. Se tulee pala palalta, vieden muun mennessään. Ei valoa, ei iloa. On vain pelkkää pimeyttä. Jatkan silti, vaikka välillä tuntuu, että elämä murenee käsiin, tiimalasin hiekka valuu loppuun ja aunringon säteet katoavat puiden taakse. Elämä on täynnä koettelemuksia, mutta meillä on kaikilla voimia kestää ne. Ei ole myöskään häpeä pyytää apua. Ei meistä kukaan jaksa yksin.

Runot, tekstit ja novellit, joita julkaisen tässä blogissani, ovat fiktiivisiä, ellei toisin kerrota. Osa voi kuitenkin perustua tosi tapahtumiin.

Matka

Itki hiljaa lapsi huoneessaan. Pelkäsi pimeää. Pelkäsi ääniä ikkunan takana. Rutisti pehmolelua itseään vasten ja sulki silmänsä. Antoi kyynelten valua hiljalleen ja yritti ajatella onnellisia asioita. Muisti isoveljen sanat, kun tämä oli lähtenyt ovesta viimeisen kerran: "Älä anna periksi." Eikä hän antanut. Hän taisteli loppuun saakka. Oli vahva, vaikka sisimmältään tunsi olevansa heikko. Hän ei luovuttanut koskaan. Ei uskonut epäonnistuvansa. Hän pysyi rohkeana ja käveli ylpeyttä tuntien perille.

Toinen lapsi hymyilee ennen nukahtamistaan. Hän muistaa äitinsä sanat, kun tämä peitteli hänet ensimmäistä kertaa vuoteeseensa: "Sinä olet vahva." Hän oli vahva sisimmältään, mutta heikko päältä. Hän ei taistellut koskaan, koska ajatteli pääsevänsä perille. Hän käveli heikoin askelin ja uupui lopulta. Hän ei päässyt perille koskaan, sillä luovutti kesken matkan.

Toinen heikko. Toinen vahva. Molemmilla sama matka. Ei silti päässyt vahva perille, vaikka uskoi niin. Heikkokin voi päästä perille, jos ei vain luovuta.

Runot, tekstit ja novellit, joita julkaisen tässä blogissani, ovat fiktiivisiä, ellei toisin kerrota. Osa voi kuitenkin perustua tosi tapahtumiin.

Pelastus

Mitä teet, kun näet jonkun olevan yksin? Menetkö hänen luokseen ja juttelet vai käveletkö viileän rauhallisesti ohi ja et edes huomaa jonkun seisovan siinä. Kuinka pahalta se tuntuukaan, kun on yksin ja kukaan ei tunnu välittävän tai huomaavan. Kuinka pahalta tuntuu olla kuin seinä koriste. Kuinka pahalta tuntuu, kun kukaan ei ymmärrä, kuinka paha olo jyllää sisällä. Pyörryttää, tekee mieli juosta pois tai tekee mieli itkeä.

Kävelin ohitsesi. En edes tajunnut, että olit yksin ja kaipasit jotain vierellesi. Luulin sinun odottavan ystävää. Illalla lenkille lähtiessäni muistin sinut. Kävelin kuun valaisevan valon alla ja mietin, missä sinä tällä hetkellä olit. Toivottavasti ei ollut jo liian myöhäistä. Nopeutin askeleitani ja lopulta juoksin. Silmissäni pisteli kylmyys, mutta en jaksanut välittää. Kuului junan kirskuvaa, jarruttavaa ääntä. Tunsin oksennuksen maun käväisevän kurkussani. Juoksin yhä vain lujempaa ja lujempaa. Kylkeen pisti, mutta tyydyin vain painamaan sitä toisella kädelläni ja jatkoin juoksemista. Lopulta näin sinut. Istuit raiteilla ja katselit junan valoja, jotka niin vaarallisen läheltä valaisivat sinua. Juoksin luoksesi ja kaappasin sinut syliini. Juoksin pois junaradalta. Laskin sinut maahan ja itkin. Sinä pyyhit sormellasi kyyneleeni. Sanoit hiljaa: "Anteeksi." Muistan sen hetken ikuisesti. Muistan ne sinun siniset silmäsi, jotka näyttivät pelokkailta pimeässä yössä seisoessamme siinä tiellä.

Runot, tekstit ja novellit, joita julkaisen tässä blogissani, ovat fiktiivisiä, ellei toisin kerrota. Osa voi kuitenkin perustua tosi tapahtumiin.

Viesti totuuden

Mua pelotti, säkin tiesit sen. Elämä sen kuin jatkui eteenpäin. Mä yksin varjoon jäin, sä lähdit käsikkäin. Ystävyys se raukes niihin sanoihin. Sä laitoit eteenpäin, sen viestin totuuden. Et kertonut sä mulle, kuinka sattuikin. Suru suureni, säkin pelkäsit. Luulit, että yksin pärjäisit. Ei kukaan kestä yksin, mä viestis selvitin. Sä kuunnellut et mua, vaan sanaa vääryyden. Katsoin varjoista ja näin sun yksin istuvan. Mä kävelin sun luo, et mua huomannut. Otin kiinni kädestäsi, vedin kauas pois. Se hetki mieleen jäi, ikuiseksi näin. Ei yksin pärjää ilman ystävää.

Runot, tekstit ja novellit, joita julkaisen tässä blogissani, ovat fiktiivisiä, ellei toisin kerrota. Osa voi kuitenkin perustua tosi tapahtumiin.

Yhdessä

Lukitsin oven ja juoksin autotien reunaan. Istuin penkille ja odotin. Pian autonvalot välkkyivät mutkan takaa ja silloin nousin seisomaan. Auto pysähtyi eteeni ja avasin etuoven. Istuin penkille ja tuijotin vain eteeni. "Minne matka?" miehen ääni kysyi. "Eteenpäin", vastasin ääni täristen. Mies tarttui käteeni ja tunsin tutun tuoksun. "Mirja. Sää et lähe yksin. Jos sä lähet jonnekin, niin mä tuun mukaan." Käänsin pääni ja tuijotin suoraan Elielin kasvoihin. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja itkin. Olo oli niin helpottunut, että sitä ei voinut sanoin kuvailla.

Katosit silloin yöllä ja jätit minut yksin ovelle seisomaan.

Odotin monia päiviä, pitkiä viikkojakin.

Lopulta päätin lähteä ja lukitsin taloni ovet. 

Olisin karannut pohjoiseen.

Hyppäsin autoon ja tajusin, että sinä istuit jo siellä.

Silloin minä tiesin, että sinä et enää koskaan lähtisi, ainakaan ilman minua.

Yhdessä jatkoimme matkaa, takaisin kotiin.

Runot, tekstit ja novellit, joita julkaisen tässä blogissani, ovat fiktiivisiä, ellei toisin kerrota. Osa voi kuitenkin perustua tosi tapahtumiin.

Valinta

Kuka eksyneen löytäisi, 

toisi takaisin luoksemme?

Eksyin ja silloin pelkäsin,

 että en pääsisi enää koskaan takaisin. 

Pelkäsin, että minut unohdettaisiin.

Ei unohdettu.

 Te toitte minut takaisin. 

Tarjositte sitä minulle uudestaan,

 ja tartuin siihen vähäisillä voimillani.

 Uskoin.

Elämä jatkui.

 Koettelemukset eivät loppuneet.

 Epäusko valtasi mielen, 

enkä enää jaksanut uskoa.

Piilouduin, sillä pelkäsin,

 että ette hyväksyisi enää minua. 

Ette ymmärtäisi.

Sinä tulit käsi ojennettuna.

 Tarjosit vielä sanaa.

 Kerroit,

 että jaksaisin perille. 

Vahvistit sanoillasi. 

Hälvensit epäluuloni.

 Toit minut jälleen takaisin,

 ja pidit minut matkalla.

 Etkä enää päästänyt irti.

(c) Matilda -15

Runot, tekstit ja novellit, joita julkaisen tässä blogissani, ovat fiktiivisiä, ellei toisin kerrota. Osa voi kuitenkin perustua tosi tapahtumiin.

Lapsen suru

Yö on pimeä. Äiti minua pelottaa. Itken hiljaa, sillä en halua herättää ketään. Miksi sinä äiti lähdit ja jätit minut yksin. Minulla on ikävä sinua. Isä on muuttunut hiljaiseksi, eikä hän enää koskaan halua tehdä minun kanssani mitään. Veljet vain nauravat, jos näkevät minun tai isän itkevän. He eivät ymmärrä, kuinka paljon minuun sattuu. Mummi sanoi, että taivaassa on hyvä olla. Onko oikeasti? Oletko sinä onnellisempi siellä, kuin täällä meidän kanssamme? Onko sinulla ikävä meitä? Rakastitko sinä minua koskaan?

(c) Matilda

Runot, tekstit ja novellit, joita julkaisen tässä blogissani, ovat fiktiivisiä, ellei toisin kerrota. Osa voi kuitenkin perustua tosi tapahtumiin.