Mitä teet, kun näet jonkun olevan yksin? Menetkö hänen luokseen ja juttelet vai käveletkö viileän rauhallisesti ohi ja et edes huomaa jonkun seisovan siinä. Kuinka pahalta se tuntuukaan, kun on yksin ja kukaan ei tunnu välittävän tai huomaavan. Kuinka pahalta tuntuu olla kuin seinä koriste. Kuinka pahalta tuntuu, kun kukaan ei ymmärrä, kuinka paha olo jyllää sisällä. Pyörryttää, tekee mieli juosta pois tai tekee mieli itkeä.
Kävelin ohitsesi. En edes tajunnut, että olit yksin ja kaipasit jotain vierellesi. Luulin sinun odottavan ystävää. Illalla lenkille lähtiessäni muistin sinut. Kävelin kuun valaisevan valon alla ja mietin, missä sinä tällä hetkellä olit. Toivottavasti ei ollut jo liian myöhäistä. Nopeutin askeleitani ja lopulta juoksin. Silmissäni pisteli kylmyys, mutta en jaksanut välittää. Kuului junan kirskuvaa, jarruttavaa ääntä. Tunsin oksennuksen maun käväisevän kurkussani. Juoksin yhä vain lujempaa ja lujempaa. Kylkeen pisti, mutta tyydyin vain painamaan sitä toisella kädelläni ja jatkoin juoksemista. Lopulta näin sinut. Istuit raiteilla ja katselit junan valoja, jotka niin vaarallisen läheltä valaisivat sinua. Juoksin luoksesi ja kaappasin sinut syliini. Juoksin pois junaradalta. Laskin sinut maahan ja itkin. Sinä pyyhit sormellasi kyyneleeni. Sanoit hiljaa: "Anteeksi." Muistan sen hetken ikuisesti. Muistan ne sinun siniset silmäsi, jotka näyttivät pelokkailta pimeässä yössä seisoessamme siinä tiellä.
Runot, tekstit ja novellit, joita julkaisen tässä blogissani, ovat fiktiivisiä, ellei toisin kerrota. Osa voi kuitenkin perustua tosi tapahtumiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤