Hayley

Hayley istui toimistossaan ja katseli ikkunasta avautuvaa näkymää. Ulkona oli sumua. Hän sammutti tietokoneensa ja pakkasi olkalaukkuunsa kaiken tarpeellisen. Markkinointipaperit ja työkaverien ehdotukset uusia toimintamuotoja varten. Hayley asteli portaat alas jakkupuvussaan. Hän oli valmistunut viisi vuotta sitten keväällä yliopistosta ja saanut työpaikkansa seuraavana syksynä. Hayley oli rakastanut työtään. Hän oli ollu energinen. Ideoinut valtavasti eri projekteja ja osallistunut eri tilaisuuksiin edustamaan yritystä, jossa oli töissä. 

Pikkuhiljaa Lontoossa asuminen oli alkanut tuntua raskaalta. Hän kaipasi maaseutua ja ystäviään, joita ei ollut kerennyt kiireisten työviikkojen ohessa tapaamaan. Hän nappasi alakerran aulasta takkinsa. Kääriytyi sitten lämpimään huiviinsa ja käveli ulos kadulle. Kännykkä piippasi. Hayley otti kännykän taskustaan ja luki siihen tulleen viestin.

Nähdään kuudelta 

Oxford Streetillä.

Haleja, Joy.

Hayley istui taksissa ja mietti miten tylsä elämä hänellä oli. Päivät menivät töissä ja illat hän istui kotona ja hoiti kasvejaan, joita oli vuosien aikana kertynyt. Olohuone näytti puutarhalta. Hayley ei vain raaskinut heittää niistä mitään pois. Hän oli joskus miettinyt koiran ostamista, mutta pitkien työpäivien takia hän oli ajatellut, että olisi koiran kannalta parempi saada perhe, jossa sillä olisi useammin ihminen ympärillään. 

Joy istui jo kahvilassa. Hayley tilasi kahvin ja istui sitten Joyta vastapäätä.

-Hei. Miten on töissä mennyt?

Joy hymyili. Hayley kadehti sitä hymyä. Hän ei muistanut milloin oli itse viimeksi hymyillyt.

-Kiirettä ja stressiä. En edes muista milloin viimeksi olen kerennyt pitää taukoa töistä.

Joyn kasvoilla kävi huolestunut ilme ennen kuin tämä sanoi -Hayley. Sinun pitäisi oikeasti pitää lomaa. Oletko koskaan miettinyt työpaikan vaihtamista. Pitkään jatkuva stressitila ei ole kenellekään hyväksi.

Hayley nyökkäsi turtana. Ei hän ollut kerennyt mitään lomia miettimään. Pomo kaipasi kiireesti papereiden laatimista ja Hayleyn pää oli lyönyt jo pidempään tyhjää. Ideoita ei syntynyt enää samalla tahdilla kuin ennen. Ehkä hänkään ei pystynyt kaikkeen.

Puisto näytti autiolta. Muutama yksinäinen pulu kuljeskeli päämäärätietoisina eteenpäin. Lapsena Hayley olisi nauranut näylle, mutta tänään hän tunsi olonsa liiankin yksinäiseksi. Hän istui vastamaalatulle penkille. Sulki sitten viimein silmänsä ja antoi ajatusten tulla. 

Hayley säpsähti, kun joku istui vierelle. Hän käänsi päänsä ja katsoi suoraan maailman kauneimpiin silmiin. Mies näytti väsyneeltä ja hieman raihnaiselta, mutta tämä hymyili. Hayley ei jaksanut vastata hymyyn.

-Säikäytinkö sinut? Ei ollut tarkoitus. Näytit vain niin söpöltä istuessasi siinä silmät kiinni ja suu mutrussa. 

Hayleyn teki mieli vajota maan alle. Oliko mies katsellut häntä pitkäänkin. Puisto oli vaikuttanut tyhjältä hänen tullessaan.

-Et, hän vastasi sitten lempeästi.

-Minun pitäisi varmaan esittäytyä. 

-Hayley.

-Mike.

Mike katseli häntä pää kallellaan, Sitten tämä virnisti ja osoitti läheistä kahvilan kylttiä. 

-Mentäisiinkö vaikka kahville?

-En taida jaksaa. Oli pitkä päivä töissä ja minun pitäisi varmaan jo lähteä kotiin.

-Joku toinen päivä?

Hayley pudisti päätään. Turhautti. Tuollaiset miehet eivät koskaan pitäneet lupauksia. Hayleyn isä oli ollut samanlainen. Lopulta tämä oli sitten jättänyt äidin pitämään huolta kuukauden ikäisestä lapsesta.

Mike näytti surulliselta, mutta viimein tämä nousi, käveli kadulle ja hävisi ihmisten vilinään.

Illalla Haylei istui keittiönpöydän ääressä ja joi mustaherukkateetä. Hän ei ollut saanut koko iltana miehen kasvoja mielestään. Ne ilmestyivät hänen ajatuksiinsa joka tuhannen sekunnin välein ja saivat hänen olonsa yhä epätoivoisemmaksi. Hayleytä kadutti hänen kieltäytymisensä. Ei olisi pitänyt vetää miehen ulkonäöstä johtopäätöksiä tai ennakkoluuloja. Mike ei ollut varmasti samanlainen kuin isä.

Jatkoa vai ei?