unessa

Elämä oli ollut jo pidempään tosi merkityksetöntä. Hektistä. Päivät lipui ohi ja tuntu, ettei oikein mistään saa otetta. Ympärillä olevat ihmiset tuntu etäisiltä ja olo oli yksinäinen, vaikka ympärillä oli paljon ihmisiä. Kaikki oli tuntunut hataralta. Ei oikein uskaltanut pitää mistään kiinni, kun pelkäsi kaiken ympärillä olevan hajoavan minä hetkenä tahansa tuhansiksi sirpaleiksi.

Ystävien menettämisen pelko oli suuri. Tulevaisuus oli jo pitkään ollut hämärän peitossa. Olin niin hukassa itseni ja elämäni kanssa. Pelotti opiskelupaikan päättäminen. Tuntui niin isolta päätökseltä hakea yhteishaussa, kun olisi muka pitänyt tietää, mikä haluaisin olla isona, ja mä en tiennyt. 

Viikonloppu meni riparilla isosena ollessa. Jouduin useamman kerran pysähtymään ajatuksissani. Yritin sisäistää sitä, ettei ympärillä olevat ihmiset tai rakennus ollut unta. Ettei se onnellisuus, joka oli ollut koko päivän, vain yhtäkkiä häviäisikään. Olin niin pitkään elänyt sumussa, jossa oikein mikään ei tuntunut miltään, että tuntui melkein väärältä olla niin onnellinen siitä kaikesta. 

Yöllä istuin ystävän kanssa leirikeskuksen lattialla ja teki mieli sanoa voisiko se nipistää mua, että mä tajuaisin olevani hereillä. Etten mä vaan nähnyt unta. 

Tän koko viikon oon ollut jotenkin erityisen onnellinen. Elämästä, ystävistä, perheestä ja kodista. Tulevaisuuden suunnitelmat alkaa olla varmalla pohjalla. Hymyilyttää, ja vihdoinkin uskallan hymyillä oikeasti.