kun musta tuntui, etten kohta voisi edes hengittää

Mä ajoin autolla laulujen soidessa taustalla. Tie oli tuttu. Olin monet kerrat kuluttanut renkaita sitä asfalttia vasten. 

Mun pään sisäinen maailma oli ristiaallokossa. Olin lähtenyt pakoon kaikkia niitä ajatuksia. Tunteita, jotka oli vahvoja ja selkeitä, mutta olin silti liian hukassa niiden kanssa. Kun mä en tiennyt tapahtuisiko muutosta, ja jos tapahtuisi, niin milloin ja miten. 

Mä en ollut ikinä kokenut mitään vastaavaa. Että oli ihan järjetön ikävä, vaikka toiseen oli välimatkaa muutaman askeleen verran. Että toisen hymy sai mut virnistelemään hölmösti puoli tuntia sen jälkeen.

Olihan siinä ollut kaikkea muutakin. Yhdessäoloa, toiseen tutustumista ja juttelua. Sitä mä kaipasin lisää. 

Ja silti, vaikka niin monet tilanteet sai sen tuntumaan niin oikealle, mä en ollut varma mistään. Omista tunteista ehkä, mutta toisen mä en uskaltanut luottaa vähääkään. 

Mä olisin halunnut jutella, mutta ei ollut tullut tilaisuutta. Eikä musta tuntunut oikealta puhua tunteista muiden kuullen. Ei todellakaan. Enkä mä tiennyt oliko se okei lähteä jonnekkin kahdestaan. Mä en tiennyt. Mä en todellakaan tiennyt. Se teki kaikesta niin vaikeaa ja samalla pahinta.

Teki mieli pysähtyä jollekkin tielle tai istua pienen puiston penkille. Teki mieli antaa pidäteltyjen kyynelten tulla. Antaa niiden mukana ajatusten haihtua hetkeksi tuhkatuuleen, kun musta tuntui, etten kohta voisi enää edes hengittää. Saatikka elää. 

Ajatuksia viime viikolta.